Hortoilu unenomaisella saarella vihjeitä etsien ja vipuja väännellen ei ole koskaan ollut näin kankeaa.
PC-klassikko Myst (Pelit 4/1994, 87 pistettä), tuo new age -seikkailu lukuisine jatko-osineen, on malliesimerkki pelistä, jota voi vain vihata tai rakastaa. Pelit-lehden toimitus vihaa, mutta sarja on myynyt yli 12 miljoonaa kopiota. Minulla ei ole ollut Mystin maailmaa vastaan mitään henkilökohtaista, mutta DS-version myötä joudun tarkistamaan kantaani.
Mystiä määrittää eteerisseesteinen tunnelma, haastavien abstraktien ongelmien ratkominen ja, no, haahuilu. Pelaaja tempaistaan mystiselle saarelle ilman tietoa mistään. Kuulostaa tutulta, puuttuu vain katsojaa kohti kiertyvä Myst-logo. Tekstikatkelmia lukemalla, asioita yhdistelemällä ja lyhyitä videopätkiä tihrustamalla suurempi juonikuvio selkenee, jos on seljetäkseen.
Nyt Nintendo DS:lle ilmaantuva versio on käännös ensimmäisestä Mystistä. Ajatus hiiriohjatun, rauhallisen ongelmanratkontapelin kääntämisestä DS:lle on teoriassa lupaava, mutta toteutus pissii pahasti.
Parin pikselin kokoisia vipuja etsiskellessään voi epäuskon vallassa yrittää muistaa, miksi yksinkertainen, liikkumaton 3D-grafiikka oli lähes 15 vuotta sitten ihastuttavaa. Litisteltäessä on menty huonompaan suuntaan. Osa vinoviivoista näyttää pikselipuklulta, eikä konversiotiimiä ole huolettanut, että osa teksteistä on niukahtanut niin pieneksi, ettei niistä saa selvää. Elintärkeät tekstit voi suurentaa, mutta sivu sivulta zoomailu polttaa hermot.
Nahkea pelattavuus vie huomion sinänsä kiehtovista puzzleista. Ruutu kerrallaan hypähtelevä maailma sekoittaa pään. Pelin sisäisellä kirjoituskoneella räpeltäessä tulee herkästi mieleen kaivertaa pakolliset muistiinpanot puukolla DS:n kylkeen.
Mystin vahvuudet, eli outo tunnelma, hiljalleen purkautuva tarina ja pääkoppaa kuumentavat pulmat tukehtuvat itkettävän huonon teknisen toteutuksen alle, hankalan pelattavuuden potkiessa viimeisetkin ilmat pihalle. Mystin DS-versiota kannattaa lähteä katsomaan kauppaan vain älä osta mitään -päivänä.
50
