Vanhat pierut putkahtelevat taajaan esille PlayStation-pelien taustalta, kunhan jaksaa kahlata läpi tekijälistan. Tällä kertaa bittinikkariksi on äitynyt vanha kettu Tony Crowther, joka muistetaan seikkailupainotteisista ja megalomaanisista luomuksistaan (Captive) niin Amigalle kuin PC:llekin.
Miehen PlayStation-debyytti on kuitenkin hieman yllättäen ihka rehellinen räiskintä. Toki kuvallinen anti on kolmiulotteinen ja erikoisefektit näyttäviä, mutta silti lajityypin valinta yllättää. Ehkäpä Tony on halunnut muistella omaa pelintekijämenneisyyttään ja samalla tutustua hänelle uuden konsolin sisuskaluihi? Todennäkäisesti miehen seuraava projekti on suuri ja mahtava PlayStation-rooliseikkailu läpi sen seitsemänsadan sokkelikon.
N20:ssä pelaaja pannaan puikkelehtimaan pitkin ympyriäistä putkiloa, jossa viholliset poukkelehtivat suin päin kohti. Meno on alkumetreiltä alkaen vauhdikasta ja tunnelma mukaansatempaava. Kenttä kentältä vihollisarsenaali monipuolistuu ja lopulta samassa sukkulassa seikkailee melkoinen liuta enemmän tai vähemmän kiusallisesti pelaajan kimppuun änkeäviä ärhiläisiä. Kun viimeinenkin vihollinen kustakin erästä on eliminoitu episodi loppuu ja uusi putkilo alkaa. Yleensä ennen etenemistä kimppuun toki käy tuttuun tapaan loppuköriläs, joka on jokin kyseisen episodin isoksi paisunut eläjä.
Niin nopeaa, ettei sanotuksi saa
Silloin tällöin pääsee bonusvaiheeseen, jossa leijailevat kolikot on kerättävä kukkaroon, mutta varottava samalla osumasta putkilon seinämän rakenteisiin. Vauhti kiihtyy sitä mukaa, kun kolikoita kertyy ja lopulta meno on hektisen hurjaa ja nuppi tuppaa suhisemaan kokeneellakin. Mitään näin nopeaa ja selkäydintä kutittelevaa näkee harvoin.
Nautittavan sulavasti ruudulle piirtyvä grafiikka tekee N20:stä selkeän, vaikka kuvaruutu onkin ajoittain tyystin täynnä rompetta. Maukkaat räjähdykset ja välähdykset innoittavat yhä tanakampaan vihollisjahtiin. Silloin tällöin kuvaruudulle ilmaantuu lisäaseita tuova kykyikoni, joka kannattaa kaapata mukaan. Loppuhirviöitten kiusaaminen sujuu tuhdimmilla, joskin hieman erikoisia ammuksia suoltavilla aseilla näppärästi.
Sitä ilotikulla silmään, joka...
Yleensä vanhojen muisteluun omistetut pelit ovat hillittömän vaikeita. Onneksi N20 ei tunnu missään vaiheessa ylitsepääsemättömän hankalalta, vaikka kuolema korjaakin lopulta vääjäämättä. Jokainen pelikerta vie askeleen lähemmäksi loppua, mutta silti loppusuoralle ei muutaman päivän pelaamisella pääse, ei lähellekään. Pelitilanteen voi halutessaan tallentaa, mutta vanhoja perinteitä kunnioittava aloittaa peli-istunnon mieluiten aina alusta. Muutoin ei oikeaan tunnelmaan ja peli-iskuun välttämättä pääse.
Kaverin kanssa pelaaminen sujuu sekä samalla että myös jaetulla ruudulla. Tällä kertaa vihollisen kimppuun käydään yhdessä, mikä on vaihteeksi hauskaa. Jaetulla ruudulla pelatessa tosin ruudunpäivitys synkistyy ja vie pelistä parhaimman terän pois.
Happoa sulle, happoa mulle
Peleihin pykätty musiikki on monesti väkisin päälleliimatun makuista. Niinpä sen vääntää herkästi pois tunnelmaa pilaamasta. Tällä kertaa musiikinvalinta on kuitenkin osunut sataprosenttisesti kohdalleen: Chrystal Methodin tekno sopii välkkeen ja tuikkeen taustalle kuin happo pileisiin.
Niin hauskaa ja hupaa kuin N2O:n pelaaminen onkin, viikkokausia se tuskin pitää otteessaan. Toisaalta Tempestiä kaiholla muisteleva ja Stunrunnerista aikoinaan hillittömät vibat saanut konkari voisi tuskin sijoittaa ropojaan paremmin.
Hetkittäin N2O herättää sen pikkupirulaisaddiktin, joka piti aikoinaan hereillä pitkälle aamuyöhön. Selkäydin suorastaan surisee tyytyväisyyttään eikä meinaa päästää isäntäänsä millään irti peliohjaimesta. Seuraavaan putkiloon on yksinkertaisesti päästävä. Moiseen hehkutukseen pystyy harva peli näinä helppojen, kivojen, kauniiden ja mukavan pehmoisten toimintaseikkailujen aikoina.
80
