Miehen ikään ehtinyt Namco juhlistaa puolivuosisataista historiaansa julkaisemalla liudan vanhoja kolikkopeliklassikkoja alkuperäisessä kuosissa.

Namco on videopelaamisen edelläkävijä, vaikkei siitä ensimmäisestä videopelistä ole sentään kulunut nimen lupaamaa 50 vuotta. Viisikymmentä vuotta sitten firma asensi kaksi keinuhevosta japanilaisen tavaratalon katolle.

Paluu juurille pelottaa. Pelottavaksi Namco 50th Anniversary Collectionin tekee Xevious, peli, joka teki allekirjoittaneesta hetkessä pelinarkkarin, kolikkopeliluolien kiertolaisen, peli, jonka pariin palaaminen on kuin vanhan kauan sitten kadonneen kaverin kohtaaminen. Vieläkö meillä synkkaa?

Pakko tunnustaa, että ajan hammas on haukannut ison palan Xeviouksen viehätyksestä. Aikoinaan huippuhieno grafiikka näyttää surkuhupaisalta ja yksioikoinen pelattavuus ei enää nappaa. Tämän enempää en aio rakkaita muistojani kuluttaa. Mutta olihan kiekolla muitakin pelejä, kaikkiaan 14 aikojen alun Namco-klassikkoa.

Pala pizzaa

Osittain syödystä pizzasta innoituksen saanut Pacman oli Namcon ensimmäinen menestystarina ja monessa mielessä mullistus. Se toi peleihin tunnistettavan, persoonallisen hahmon, jolla myytiin kaikkea raksuista purukumiin. Lisäksi se oli ensimmäinen peli, joka vetosi naisiin tai ehkä tuolloin armon vuonna 1982 vielä tyttöihin. Tästä todisteena on kokoelman toinen sokkeloklassikko Ms Pacman, jossa suihkitaan rusetti päässä ja saparot ojossa.

Tunnustan, etten koskaan pitänyt Pacmanista, enkä pidä vieläkään. Tosin bonuspelinä mukana oleva Pacmania maistui Amigalla aikoinaan ihan hyvältä. Sitä pääsee valitettavasti pelaamaan vasta, kun on vääntänyt riittävästi kokoelman kahta perus-Pacmania. Tylsää.

Hieman yllättäen kokoelman parasta hekumaa aiheuttavat nipun härskeimmät kloonit. Taiton Space Invaders oli aikoinaan amerikkalaisissa elokuvissa synonyymi kaikelle videopelaamiselle. Namco iski markkinarakoon Galaxian-Galaga-ryppäällä. En aikoinani pelannut juurikaan Galagaa, koska tylyn vaikeustason takia kolikot kuluivat liian rapiaan. Nyt Galaga, Galaxian ja bonuspeli Galaga '88 maistuvat mainiosti. Niitä voi hakata samalla rahalla niin pitkään kuin sielu sietää. Galaga on joukon helmi.

Pahiten aika on järsinyt kokoelman autopelejä. Pole Positionit ovat vastenmielistä kärsimystä, joissa huono ajotuntuma ruumiillistuu. Eikä ylävinkkelistä tutkailtava Rally X sekään ihmeemmin innosta, vaikka onkin toisaalta hauska ajopelin ja Pacmanin risteytys. Kokoelma toisaalta todistaa, että ainakin yksi genre on kehittynyt huimasti.

Romuluksena pohjalla

Romuluksena pohjalla asustaa Bosconian, jyrisyttävillä ääniefekteillä maailmaa puhuttanut räiskintäklassikko. Bosconian on edelleen muikean pelattava perusräiskintä ja jopa persoonallinen sellainen. Neljään ilmansuuntaan vierittyvä pelialue tekee siitä tuoreen.

Toki sama on tehty myöhemmin huomattavasti komeammin vaikkapa Thunderforce II:n vastaavissa, vauhdikkaissa osioissa. Olisikohan vielä yhden tunnustuksen paikka? En ole koskaan törmännyt Bosconiaan kolikkopeliluolassa! Jonkinlainen etäinen visio C64- tai Amiga-kloonista on jäänyt muistin sopukoihin, mutta hyvin hatara sellainen.

Namcon kolikkopelikokoelma on täyttä tavaraa alan harrastajille, mutta jättää silti kylmäksi. Namcolla olisi kevyesti riittänyt materiaalia kolminkertaiseenkin määrään pelejä ja osa kokoelmapeleistä on jo ilmestynyt PSonen museokokoelmissa. Osa pelivalinnoista jää kummallisuuksiksi eikä niiden parissa viihdy paria tuntia pidempään, ja jotkut ovat niin tuttua kauraa, ettei saman kokeminen uudelleen armon vuonna 2005 enää kuumota.

Miehen ikään ehtineen Namcon juhlakokoelma pitää sen minkä lupaa: melkein kaikki kokoelman pelit ovat kiistattomia klassikoita.

* * * * *

Pelit

Bosconian (1981): Maistuu hieman Asteroidsilta, mutta on joka suuntaan vierittyvän pelialueensa takia persoonallinen räiskintä. Huimat ääniefektit olivat sen myyntivaltti.

Dig Dug (1982): Teemasta on tehty sittemmin lukuisia eri versioita. Kynnä myyrämäisesti maata ja eliminoi vihollisia putoavilla kivillä tai vaihtoehtoisesti pumppaamalla ne hengiltä.

Dragon Spirit (1987): Perusräiskintä, jossa skrollataan alhaalta ylös. Ei todellakaan lajinsa paras, jopa hieman tylsä. Muistetaan ainakin köykäisenä Amiga-versiona, mutta ei tämä arcade-originaalikaan ole järin järisyttävä.

Galaxian (1979): Galagan edeltäjä muistuttaa liikaa Space Invadersia, mutta kyllä sitä pelaa ennemmin kuin selkäänsä ottaa.

Galaga (1981): Galaga toimii edelleen kaikessa yksinkertaisuudessaan. Vaikka peli on selvää sukua Space Invadersille ja tietenkin Galaxianille, sitä pelaa edelleen suurella mielihalulla. Tractor Beam on päivän sana. Sen avulla vihollinen voi napata ensin pelaajan aluksen parempaan talteen, mutta taitava pelaaja voi napata sen heti kohta takaisin, jolloin tulivoima tuplaantuu. Ja se on juhlaa se.

Mappy (1983): Tänä päivänä Mappy ei iske. Pacman-klooniksi luokiteltava sokkelopeli on tylsää kissa-hiiri-leikkiä eikä nappaa mukaansa. Pelattavuus tökkii pahasti sekin.

Pac-Man (1980): Kaikkihan tämän tuntevat. Sokkelopelien isoäiti on edelleen yhtä pelattava kuin aina ennenkin. Toiset tykkäävät ja toiset eivät. Maha täyttyy haamuista, totta kai, röyh.

Ms. Pac-Man (1981): Samaa Pacman-mussuttelua, mutta hieman feminiinisemmässä paketissa. Hittituote vuosien takaa.

Pole Position (1982): Aikoinaan huippua, nyt lähinnä hilpeää mukamas F1-kaahailua, jossa auto on yritettävä pitää epätoivoisesti palikkarivien välissä. Autopelit ovat kehittyneet vuosien saatossa ihan käsittämättömän paljon.

Pole Position II (1983): Mukana jo ihan oikeita formularatoja, tai ainakin jotakin sinnepäin, ehkä. Aikoinaan aikaansa edellä.

Rally X (1980): Yksi ensimmäisistä ylävinkkelistä tiirattavista ajopeleistä vaikkakin vahvasti sukua Pacmanille. Tuttu nykyään PSP:n Ridge Racerin latauspelinä.

Rolling Thunder (1987): Julkaisuvuotenaan kovan luokan arcadepeli, jossa oli menoa, vaihtelua ja yllätyksiä. Nyt kuvat näyttävät karkeilta, viholliset tylsiltä, animaatio jäykältä eikä menokaan ole niin hulppeaa kuin vajaat 20 vuotta sitten. Silti se on edelleen ihan pelattava sivusta seurattava 2D-pyssyttely.

Sky Kid (1985): Omituinen perusräiskintä, jossa skrollataan oikealta vasemmalle ja pommitetaan välillä viholliskohdetta. Pelaaminen on aika kinkkistä. Suositellaan vasenkätisille ja muuten vinksahtaneille.

Xevious (1982): Vuonna 1982 Xevious oli loistava, vauhdikas, hauska alhaalta ylös vierittyvä perusräiskintä. Se kolahti ja kovaa. Se näytti hienolta, pelattavuus oli täydellinen ja vihollisaallot armottomia. Ilman Xeviousta en naputtelisi tätä lausetta. God Bless, Xevious.

Bonuspeleinä ovat vuoden 1988 hieman hengetön Galaga-versiointi sekä kaikkien amigistien rakastama Pacmania, sivuviistosta ylhäältä käsin tiirattava Pacman, jossa voi hypätä vihollisen yli. Po-po-poing-poing-poing.