En kuulu kohderyhmään. En lue fantasiaa, enkä sen enempää scifiäkään. En osaa samaistua haltijoihin ja pieniin iloisiin kääpiöihin, eivätkä kauniit ja rohkeat avaruuden perukoilla kiinnosta pätkääkään. Loputtomat teoreettiset jaarittelut avaruuden syövereissä asustavista varjo-olennoista ovat minusta naurettavia. Myönnän kaiken ja kärsin siitä, ettei minulle tehdä pelejä.
Vähänkään pidempään Pelit-lehteä lukeneelle ei liene mikään uutinen, että simulaattorit ja strategiapelit kolahtavat meikäläiselle. Pelimakuni ei johdu pelkästään siitä, että olisin sotahullu, vaan peleille on toinenkin yhteinen nimittäjä: Niissä ei ole juonta lainkaan. Ne eivät ala mistään eivätkä lopu mihinkään, eikä minun tarvitse rasittua lukemalla loputonta roskaa, jota jotkut myös juoneksi kutsuvat.
Alalla on tullut tavaksi vouhottaa, miten pelaaminen on muuttumassa koko kansan viihteeksi ja miten kaikenlaiset ihmiset voivat pelata. Kaikki on turhaa lässytystä niin kauan kun pelit tehdään vain teinipojille.
Max Paynen saama kiitos hyvästä käsikirjoituksestaan on kuvaavaa sille, millä tasolla liikutaan kun puhutaan pelien juonista. Max Payne on hieno toimintapeli, mutta sen juoni on tiivistettynä: "Maxin perhe tapettiin ja nyt Max kostaa kaikille". Tolkuton määrä kliseitä ei ole sama asia kuin hyvä juoni. Max Paynen ansio on siinä, että sen juoni ylipäätään on yritetty saada toimimaan 3D-ammuskelussa.
Voi meitä puhtoisia
Useimmissa peleissä kierrätetään samoja vanhoja kliseitä. Fantasiapeli tarkoittaa läjää samoja iänikuisia rotuja haahuilemassa epäuskottavissa maailmoissa ja tappamassa muutaman tuhat örmeltäjää samalla kehittyen lähes jumaliksi, kunnes lopussa on suuri taistelu äärimmäisen pahan kanssa. Useimmat kliseistä kaiken lisäksi perustuvat jenkkien mauttomaan käsitykseen keskiajasta. En voi sille mitään, mutta minusta AD&D-hömppä ja sen lukuisat kloonit ovat lapsellisia. Ei minua kiinnosta leikkiä viirukorvaista metsäläistä tai täysin yksiulotteisen hyvää ritarisankaria. Eivät ihmiset ole sellaisia.
Toki säännön vahvistavia poikkeuksiakin ilmestyy, mutta aivan liian harvoin. Darklands oli kymmenisen vuotta sitten kunnianhimoinen yritys tehdä todelliseen keskiaikaan sijoittuva roolipeli. Se oli heti huomattavasti kiinnostavampi, tosin suuri yleisö jätti sen ostamatta. Tuoreemmista roolipeleistä Planescape: Torment yritti haastaa pelaajien mielikuvituksen luomalla vähän moniulotteisempia hahmoja ja tavallisuudesta poikkeavan maailman.
Scifipelit ovat sortuneet aivan samanlaiseen muutaman jo alunperinkin naurettavan kliseen kierrättämiseen. Ne toimivat aikoinaan Tähtien sodassa, tosin silloinkin maailma ei olisi voinut enää olla mustavalkoisempi. Lukuisten Star Trekien, Babylon 5:n ja niiden kloonien jälkeen olen korviani myöten täynnä samoja hyväntahtoisia, mutta hölmöjä avaruuden rauhanrakentajia. Halpa saippuaooppera ei muutu muuksi vain sillä, että se viedään avaruuteen.
Ja taas pelintekijät ammentavat muutamasta leffasta ja tv-sarjasta, paitsi että peleissä juonet ovat vieläkin yksioikoisempia, sankarit vielä parempia ja pahikset vielä ilkeämpiä. Jos juonesta yleensä voi edes puhua, on se täysin alistettu pelin välineeksi antaa päähenkilölle jatkuvasti tehokkaampia leluja ja entistä älyttömämpiä avaruusmömmöjä ammuttavaksi. Wing Commander IV oli hyvä yritys parempaan suuntaan, mutta sitä moitittiin aikanaan siitä, ettei pelissä ollut selkeää vihollisasetelmaa.
Ei oikeastaan tekisi edes mieli ottaa esille synkeitä visioita apokalyptisesta lähitulevaisuudesta. Niiden pohjana kun on vain yksi elokuva, parikymmentä vuotta sitten tehty Mad Max. Siitä ei koko lajityyppi ole kehittynyt mihinkään suuntaan, vaan aina päähenkilö on yksinäinen, kyynisyyteen taipuva kulkija, joka muistaa pukeutua mustaan nahkaan. Joka kerta seikkaillaan missäs muuallakaan kuin rosvokoplien riivaamassa autiomaassa pelastamassa rehellisiä, mutta avuttomia ihmispoloja, jotka vain haluaisivat elää rauhassa. Häijympinä vihulaisina on aina liikaa säteilyä saaneita mutantteja.
En väitä kaikissa peleissä juonen olevan roskaa, mutta harmittavan harvassa uskottavat tarinat ovat. Gabriel Knightit tulevat mieleen ensimmäisenä siinä, miten pelin maailman ei tarvitse olla silkkaa hömppää ja päähenkilötkin voivat olla lähes tavallisen oloisia ihmisiä. LucasArts onnistui myös aikoinaan tekemään vahvoja juonia ja malttoi luoda hahmoille edes hieman syvyyttä. Niistä ajoista LucasArts on mennyt rajusti alaspäin ja seikkailupelejä pidetään alalla kuolleena genrenä, vaikka sieltä sentään löytyi vähän yritystä luoda uskottavia tarinoita.
Hömppäviihdettä
Pelejä muistetaan aina verrata Hollywoodiin, mikä on sikäli sopivaa, että siellä tarinankerronta on latteimmillaan. Sekin vertaus on aivan liian imarteleva. Sunnuntaiaamun piirretyt ovat lähempänä totuutta.
Peleistä puuttuvat lähes kaikki draaman ainekset. Missä ovat henkilöiden väliset jännitykset? Missä on romantiikka? Harvassa ovat ne pelit, joissa edes yritetään luoda mitään ihmissuhteita tai herättää tunteita. Kun niin tehdään, heräävät kyllä pelaajatkin. Kuinka moni suri Final Fantasy 7:ssa Arieksen kuolemaa? Kovin on yksinkertainen esimerkki, mutta kun ei parempaakaan ole tarjolla.
Ei peleissä yleensä hempeillä ja jos niin tehdäänkin, liikutaan tunnetasolla, joka muistuttaa lähinnä pikkupoikien kaukaista ihailua. Erotiikasta on vielä vähemmän kerrottavaa, koska pelien käsitys siitä on jälleen kerran lapsellisella linjalla "kaikki tuntematon kiinnostaa". Lara Croft ja muut pelien megababet saattavat jonkun mielestä olla seksikkäitä, mutta ihan oikeasti, miksei peleissä ole erotiikkaa? Siis muutakin kuin tuhruista räsypokeria tai suoranaisia pornopelejä?
Voin kuulla ihmisten nyt tuhahtavan, ettei romantiikka, erotiikka ja ylipäätään tunteilla leikkiminen kuulu peleihin. Kuitenkin kirjallisuudessa ja peliteollisuuden niin rakastamassa Hollywoodissa ei juuri sellaisia teoksia ilmesty, joissa ei olisi ainakin vähän miehen ja naisen välistä vipinää. Haluaisin nähdä peleissä flirttailua, silmäpeliä ja, hui kamala, ihan oikeita sänkykohtauksiakin. Ihmiset kuulkaa ovat aina välillä silleen, vaikkei sitä pelien perusteella uskoisikaan.
Minä haluaisin nähdä peleissä oikeasti monivivahteisia henkilöitä. Haluaisin aina välillä olla ihan vaan tässä ajassa ja oikeassa maailmassa, enkä aina jossain mahdollisimman kaukana todellisuudesta. Olisi huimaa kuvitella peli, joka ottaa oikeasti kantaa. Peli jolla on poliittinen omatunto? Miksei, onhan monilla elokuvillakin. Puhumattakaan kirjallisuudesta.
Voisiko ongelma piillä siinä, ettei alalla yksinkertaisesti ole lahjakkaita kirjoittajia, koska kaikki pyörii edelleen tiiviisti teknologian ympärillä? Siinä tapauksessa olemme vielä kaukana siitä hetkestä, että voisimme nostaa pelaamisen oikeasti kulttuuriksi. Ehkei sellaiseen ole edes tarvetta muuta kuin tärkeilevien toimittajien mielestä, mutta sitten voidaan myös unohtaa pelaaminen minään muuna kuin yksinkertaisena, helposti unohdettavana ajanvietteenä.
Ovatko pelaajat ja pelintekijät niin kypsymättömiä, tai niin umpimielisiä, ettei pelejä edes haluta viedä muille kuin tiettyä, hyvin rajoittunutta porukkaa kiinnostaville alueille?
