Vastaantulijan valot lähestyvät. Vasen oikea, kummalta puolelta väistän? Lasissa kaksisataa ja etäisyys vain pienenee. Vasen oikea, vasen oikea, perke…PAM! Miksi tässä käy aina näin?
Oikeat Need for Speedit tehdään etappiajoista avarilla maanteillä, takapeilissä hiillostavista poliiseista ja hyppysellisestä lumerealismia, joka saa uskomaan, että alla on Lamborghini tai Porsche. Lukemattomien epäonnistumisten jälkeen ei voi kuin kysyä: miksi se on liikaa pyydetty? Vain Shift oli hyvä poikkeus (Pelit 9/2009, 87 p), mutta Need for Speedia semirealistisessa rata-autoilussa ei ollut kuin nimi.
Kaahaussarjan antaminen Burnoutit ammattitaidolla tehneelle Criterionille kuulosti hyvältä idealta. Lähdetään siis inssiajolle.
Suuttimista tulee savua
Nyt leikitään sekä kaaharia että kyttää. Ensin mainitun maali on ruutulipulla, mutta käytännössä sekä rosvo että poliisi pyrkivät romuttamaan toisensa. Hot Pursuit onkin puhdasta Burnoutia eli vauhdin hurmaa ja murhaa. Toverilliset tyrkkäykset betonipilareihin ja muut mielikuvitukselliset kuolonkolarit kuitenkin puuttuvat, sillä romuralli on hidasta kestävyyspalkin nakertamista.
Hot Pursuit todistaa, kuinka tasa-arvo on huono juttu. Poliisilla on tottakai myös aseita, kuten piikkimatto ja emp-pulssi, mutta valitettavasti kaaharilla on osin samat varusteet. Mikä pahinta, myös autot ovat samoja. Need for Speedeissä pitää olla elitistinen ote, jossa ökyauton omistaja pakenee köyhiä poliiseja. Ei Lamborghinia oteta kiinni millään koirapoliisin Skodalla, mutta Veyron pillit katolla tappaa kyllä fiiliksen.
Pelimuodot ovat Burnoutia. Välillä kolhitaan, välillä ajetaan kilpaa ja joskus kaahataan kelloa vastaan. Osa kisoista antaa kultamitalin puolivahingossa, osassa hyväkin suoritus päätyy pronssiin. Suorituksia ei huvita jäädä parantamaan.
Driftaaminen, läheltä piti -tilanteet ja vastaan tulevan liikenteen kaistalla ajaminen kerryttävät boost-mittaria. Kutkuttavaa tasapainoilua riskin ja palkinnon välillä ei kuitenkaan ole, sillä liikennettä on vähemmän kuin Turun sisäänajoteillä.
Kun peli on pullollaan upeita urheiluautoja, pitäisi niiden tuntua edes pikkuriikkisen oikeilta. Hot Pursuitin ajotuntuma on tusina-arcadea: hanskassa pysyvää, mutta tylsää, jossa autot aliohjautuvat ja mutkat driftataan sivuluisussa. Ja pitäisihän tuntuman vaihdella autojenkin välillä, sillä ei ole mitään järkeä, että jatkuvasti palkitaan uusilla suupaloilla, jotka ovat kuitenkin kaikki samanlaisia möhkäleitä vähän eri kiihtyvyydellä ja huippunopeudella.
Tekoäly tekee parhaansa tuntuakseen teennäiseltä. Kärki karkaa, mutta löysää matkan varrella niin, että sen saa kiinni viimeisillä kilometreillä. Näinhän se on aina, nyt häiritsikin lähellä olevien autojen järjetön sahaaminen. Ensin kone-Kubica päästää helposti ohi, mutta sitten se ajaa miljoonaa ohi tai pamauttaa takapuskuriin. Tätä sitten toistetaan.
Hot Pursuit olisi hieno Wii-peli, mutta kun grafiikkaa ruudulle puski PS3... Resoluutiota lukuun ottamatta grafiikka vaihtelee edellisen konsolisukupolven ja keskinkertaisen välillä. Maailma on tylsä videopeli-Kalifornia, josta puuttuu sekä realismiin nojaava näyttävyys että rohkean revittelevä arcade.
Moninpelin testaaminen ei vielä onnistunut. Se olisi tietysti viihdyttävämpää, ja deittipalvelu lupaa tehokasta parinvaihtoa, mutta motivaatio palata moninpeliin on aika heikkoa, kun on kymmenen parempaa autoilua odottamassa.
Ehkä vanha koira ei vain opi uusia temppuja, sillä Hot Pursuit on vain kalpea Burnout-kopio. Kierrosaikojen asemasta Criterion on alittanut itsensä.
67
