On aika ajaa amisviikset ja siirtyä kadulta radalle. Myös Need for Speed aloittaa alusta, nyt entistä simumaisemmalla vaihteella.
Ensimmäisen Fast and the Furious -leffan aikaan Need for Speed -sarjan muuttuminen tarinavetoiseksi tuunaamiseksi tuntui vielä hyvältä idealta. Pikkuhiljaa tunnelma vesittyi ja vesittyi, kunnes jäljelle jäi keskinkertainen Undercover-räpellys.
Shift on nimensä mukainen muutos Need for Speedeihin. Poissa ovat avoin pelimaailma ja nolot välinäytökset, tilalla on tiukka keskittyminen kisaamiseen ja erityisesti kuljettajan ajokokemukseen. Forza 3 saa Shiftistä sopivan samantyylisen kirittäjän.
Maailma pleksin takaa
Konsolikaahailuita ajellaan perinteisesti auton ulkopuolisesta näkökulmasta, ja se on toki mahdollista myös Shiftissä. Arcade-kameran käyttäminen vie Shiftistä kuitenkin suurimman viehätyksen, sillä koko pelin idea on ajaa tiukkoja kisoja rataa ratin takaa tiiraillen.
Auton sisänäkymiin on panostettu yhtä kovalla pieteetillä kuin Forza-sarjassa. Jokainen mittari toimii ja halutessaan ruudulta voi sammuttaa kaikki apunäytöt. Tällöin nopeuden, kierrosluvun ja muut tiedot voi lukea vain kojelaudan mittareista. Pakko ei ole, sillä ruudulla näkyviä tietoja voi kätevästi säätää lennossa digipadia painamalla.
Ajajaan keskittyminen on Shiftin tärkein oma juju Forzaan verrattuna, ja siihen sopien oikea tatti kääntää päätä komentokeskuksessa. Vaikka ominaisuus ei ole kisan kuumimmassa melskeessä kovin tarpeellinen, on siitä hyötyä kurveihin ajettaessa ja tiukoissa ohituskohdissa. Lisäksi puhdasta fiilistä haluava voi kääntää päätään vain vilkaistaakseen pikaisesti oikeanpuoleiseen peiliin. Vasen peili ja peruutuspeili näkyvät perusasennossa koko ajan.
Tyylikkäin ominaisuus on g-voimien huomioon ottaminen. Pää eli kamera kallistelee hiukan sen mukaan, kuinka tiukasti kurviin ajetaan. Kaasua painettaessa takaraivo pureutuu penkkiin ja jarrutuksissa otsa nyökähtää hiukan eteenpäin. Tehostetta ei ole liioiteltu ärsyttäväksi, vaan se on niin hienovarainen ja luonnollinen, että sitä ei välttämättä ensin edes huomaa.
G-voimat jylläävät voimakkaimmin kolareissa. Pienissä töytäisyissä pää tärähtää vain hiukan, mutta kovassa kolarissa näkökenttä sumenee ja pulssi jyskyttää hetken aikaa korvissa. Tehoste tuntuu sen verran hyvin munaskuissa, ettei rengasvalliin tosissaan viitsi ajaa kahta ja puolta sataa.
Tyvestä puuhun
Kisat on jaettu neljään eri tasoon, jotka aukeavat sitä mukaa, kun uramoodissa kerää tähtiä voitoilla ja erilaisia pisterajoja rikkomalla. Ensimmäisellä tasolla ajellaan tavallisilla peruskaaroilla, myöhemmin alleen voi ostaa superauton. Aluksi tavissedanilla kaahailu tuntuu tylsältä ajatukselta, mutta kevyesti aloittaminen on vain hyvä asia. Tämän saa huomata viimeistään siinä vaiheessa, kun urassa aukeaa ensimmäinen kutsukisa, jossa faijamiehen Audiin tottunut aloitteleva tähti istuu rataohjuksen puikkoihin. Termi ”lähteä lapasesta” saa osuvan esimerkkikuvituksen.
Iso osa uramoodin viehätyksestä tulee omien taitojen karttumisesta. Aluksi täysin mahdottomilta tuntuneet superautot pysyvät myöhemmin hanskassa yhtä hyvin kuin heikko perusprutku. Kynnystä voi säätää vapaasti itselleen sopivaksi, valittavissa ovat muun muassa automaattinen jarrutus ja kiihdytys sekä Forza-tyylinen nopeudesta kertova ajolinja. Sutimisen eston ja muut vastaavat hienostelut voi kytkeä pois päältä, jos sellaisia ajettavasta automallista löytyy.
Kisakavereiden tekoäly kiristyy hiljalleen sitä mukaa, kun uramoodissa edetään. Itse en huomannut autopelejä vaivaavaa kuminauhaefektiä edes helpoimmalla tasolla. Jos tietokone pääsi kunnolla karkuun, yleensä se odottelun asemasta kylmästi katosi horisonttiin.
On tekoälyssä oikkunsa. Alussa vastustajat tekevät virheitä ja huomaavat pelaajan auton olemassaolon. Myöhemmin ajotyyli kuitenkin tiukkenee, viimeisellä tasolla tekoälykuskit ajavat kylmästi parasta ajolinjaa muusta liikenteestä välittämättä. Jos pelaaja sattuu olemaan edessä, niin se on voi voi. Lopputulos on todella rasittavaa tuuppimista. Etenkin kisojen aloitusryysiksissä on parasta joko kiihdyttää kaikkien ohi tai sitten kylmästi ajella hetken aikaa jonon viimeisenä. Muuten edessä on satavarma tönäisy ja spinnaus, jonka jälkeen käsi herkästi hamuilee restart-nappulaa.
Ajossa on tuntumaa
Se tärkein, eli ajotuntuma, on Shiftissä erinomainen. Suorituskyvyn rajoilla ajaminen on tyydyttävää hommaa, kun pidon loppuminen tulee vain harvoin täytenä yllätyksenä. Autot käyttäytyvät selvästi eri tavoin ja lisähienoutena jo tutun kaaran tuunaus muuttaa sen ajo-ominaisuuksia. Säätämismahdollisuuksia on loppupään superautoissa paljon aina renkaiden ilmanpaineesta jarrutasapainoon ja camper-kulmiin. Pakko näihin ei ole koskea, ja säätöjä voi tehdä kahdessa eri tilassa: helpoilla pikasäädöillä tai monimutkaisemmilla asetuksilla. Jokainen löytää niistä varmasti itselleen sopivan vaihtoehdon.
Hyvä ajotuntuma ei veny kaikkiin kisatyyppeihin. Jostain syystä peliin on ängetty pari driftaus-kilpailua, jotka eivät sovi siihen yhtään. Kylki edellä kaahaus on kuin rasvatun virtahevon ohjaamista, eikä tunnu lainkaan tyydyttävältä. En toisaalta muutenkaan tajua, miksi driftausta edelleen yritetään väkisin lisätä kaikkiin autopeleihin. Se kun on tyyliltään niin erilaista, että yleensä se ei vain toimi normaalissa autopelissä. Ehkä jos luistelulle omistettaisiin kokonaan oma peli, mutta ei näin pienenä sivuhairahduksena.
Sen verran Need for Speed -sarjan perinteet velvoittavat, että auton ulkomuotoa voi edelleen viritellä. Edellisen kaltaisiin hienosäätöihin ei venytä, mutta maalipintaa ja erilaisia teippauksia voi vääntää haluamikseen. Valinnanvaraa on ajamiseen keskittyvään peliin riittävästi, vaikka itse jäin nippelihulluna kaipaamaan hiukan monipuolisempaa kustomointia.
Tästä on hyvä jatkaa
En ole hc-simumies, mutta Shift vakuutti minut monipuolisuudellaan. Sääli, että pelin hauskuus laskee hiukan kohti loppua, syynä töykeäksi muuttuva tekoäly, jonka itsekkyys turhaan hankaloittaa muuten hauskaa kaahailua. Viimeiselle tasolle hyppääminen vaatii myös melkoista grindausta, sillä huippukaarasta täytyy maksaa huippukaaran hinta. Niinpä kisoja täytyy hinkata tunteella, ennen kuin rahat ovat kasassa.
Onneksi valuuttaa saa myös nettikisoista, joihin voi osallistua kerralla kahdeksan kuskia. Ne toimivat teknisesti hyvin, mutta viihteen taso vaihtelee aivan mukana olevan jengin mukaan. Peli itse asiassa palkitsee myös likaisesta ajamisesta, joten pahimmillaan kaikki sikailevat ja tönivät toisiaan pois radalta. Moinen on hauskaa hetken, mutta kunnon moninpelihupia haluavan on parempi ajella vain hyväksi havaitun kaveriporukan kesken. Silloin Shift on nettikisoissa hyvää viihdettä.
Shift heittää tiukan haasteen Forza 3:lle. Ajotuntuma on kohdallaan, autojen hajoaminen vaikuttaa haluttaessa ajettavuuteen ja ennen kaikkea se kuuluisa siellä olemisen tunne on todella kova.
Need for Speed on taas douppia Shiftiä!
87
