Näe ja koe Amerikka satojen hevosten selästä.
Minulle ensimmäinen Need for Speed -autokaahailu oli 3DO-konsolille. Se oli pitkäksi venyneen sarjan subjektiivisesti ottaen paras osa: yksi selkeä maantiekilpailu pisteestä A pisteeseen B, komeita maisemia, seksikkäitä superautoja ja niitä jahtaavia poliiseja.
Arcademainen Need for Speed: The Run ottaa pari askelta sarjan esi-isää kohti, sillä se kuvaa vain yhtä kilpailua: Gumball-tyyppistä superautorallia Friscosta Nykkiin.
Michael ”parempi kuin Boll” Bayn trailerilla mainostettu The Run hehkuttaa elokuvamaista taustatarinaa. Kovapäinen rattisankari Jack Rourke on suututtanut mafian, josta pääsee eroon vain rahalla. Laiton The Run -kilpailu antaa mahdollisuuden huimiin tienesteihin, mutta kylmää käteistä saa yli 200 huimapään joukosta vain voittaja. Kerronta sisältää kourallisen toimintakohtauksia, joita elävöitetään verenkiertoa kiihdyttävillä helpoilla rämpytystesteillä. Tarinaelementit ovat kevyitä, mutta ei autopelejä (tai -elokuvia) tarinan takia hommata.
Hottikset superkaarat ovat jo parempia syitä kukkaronnyörien hellittämiseen. Mobiilipaletti sisältää kalliita sporttimasiinoita wanhoista jenkkimuskeleista lähtien. Autot jaetaan teholuokkiin, joiden sisäiset erot ovat pieniä. Jenkit sladittavat kevyesti pelkällä kaasulla, Golf GTI:t ja kumppanit pakotetaan neulansilmiin käsijarrukäännöksellä. Suuripiirteisiä fysiikan lakeja noudattavat autot tottelevat ohjausta mukavasti massan, inertian ja renkaiden pidon sallimissa raameissa, joten ohjausliikkeiden seuraukset ovat odotettuja.
Matkalla on noin 40 erilaista etappia, jotka sukkana läpi ajettuna kestävät 3–5 minuuttia siivu. Useimmiten tavoitteena on ohittelu tai kisaaminen aikaa vastaan. Toisinaan paetaan poliisia, mafian pyssymiehiä tai kk-helikopteria. Skoudet väistetään, roistojen autot pidetään asemiesten kuolleissa kulmissa ja kopterin kanssa tanssiessa vältellään valonheitintä. Kurvailu on homman nimi, sillä takaa-ajajat pysyvät aina imussa. Eräässä jännässä vuorijaksossa luovitaan tielle hyökyvän lumivyöryn seassa – näitä lisää, kiitos.
Kumia poltetaan erilaisissa sääolosuhteissa leveillä motareilla, kaupungeissa, pölyisillä takamailla ja lumisilla vuoristosyheröillä. Siisteimmät vibat ja pahimmat mällit irtosivat idyllisen maaseudun kapeilta ja mäkisiltä teiltä. Liikenne köröttelee vastaan pitkälti ennalta määrätyissä paikoissa. Määrä ei päätä huimaa, mutta kohtauspaikat ovat useimmiten mehevän kiusallisia. Vaihtoehtoreitit ja (epä)rehelliset oikopolut tuovat uusintoihin vaihtelua.
Etappien läpäisystä ja peliliikkeistä matkan varrella irtoaa kokemuspisteitä, jotka nostavat kuskin tasoa. Mitä korkeampi taso, sitä tehokkaampi ja pidempään kestävä nitrobuusti. Vihreillä kuskeilla ei toimi edes imuefekti.
Pelottomat pollarit
Dramaattisesti kuvatut kolarit ja ulosajot nollataan rajallisilla palautuksilla edelliseen tarkistuspisteeseen. Ulosajoissa palautus on ikävän äkäinen, sillä baanalta saa pahimmillaan poiketa vain muutaman metrin verran. Monissa tilanteissa auto olisi vielä hyvin selviytynyt takaisin tielle ilman pelkoa oikomisesta.
Palautusten määrään vaikuttava vaikeustaso on passeli jo normal-tasolla: kisoissa on pakko paahtaa lusikka pohjassa ja rystyset valkoisina. Maalin tavoittaminen tuntuu joltain, kun sen eteen pitää tehdä töitä. Palautukset joka tapauksessa minimoivat turhan junnauksen.
Metakriitikot haukkuvat The Runin lyhyyttä, mutta ei se Out Runeihin, Ridge Racereihin ja sen sorttisiin verrattuna lyhyt ole. The Runissa ei toisteta ratoja ja se on mielestäni piponnoston arvoinen saavutus. Jos joku haluaa lisää sitä samaa, siitä vaan etappikohtaisten aikahaastekisojen kimppuun, jotka palkitaan uusilla autoilla.
Tai sitten sujuvaan ja viihdyttävään moninpeliin, joka hoidetaan EA:n omilla Autolog-palvelimilla. Kisat jaetaan pelilistoille, joissa on bonuskokemusta tuovia tavoitteita: ohita kolme kertaa nitrolla tai käytä tiettyä kaaraa.
Kisat ovat 3–5 etapin sarjoja, joissa huristellaan yksinpelin ratoja liikenteineen päivineen. Kokemusta irtoaa jopa paremmin kuin yksinpelistä ja mainiona ideana kärkisijat avaavat autoja tai tuovat bonuskokemusta. Kaikki osallistujat saavat profiiliin sekalaista kustomointisälää. Avokätinen palkintosysteemi ylläpitää tehokkaasti vielä yksi kisa -addiktiota.
Need for Speed -sarjan esihistorialle uskollinen The Run on semiburnahtava moderni Out Run. Se on suoraviivaista ja räväkkää arcadea. Triviaalista pikkukrempasta huolimatta fiilis pysyi pääosin korkealla. Need for Speed: The Run on lyhyenläntä, mutta intensiivinen autoelämys. Juuri tätä olen NFS:ltä 90-luvun lupaavan alun jälkeen kaivannut: rehtiä, anteeksipyytelemätöntä ja tiivistä arcadeasennetta.
* * * * * *
Toisin silmin
Puhallettu 60 pisteessä
Antaa Peten olla positiivinen, minä jyrään The Runin yli madalletulla import-tuunerillani: Need for Speed -sarja alkaa nykyään olla tilanteessa, jossa se kannattaisi vain suosiolla lopettaa. The Run ja viime vuoden Hot Pursuit ovat jo ideatasolla olleet niin surkeita, että kaikki ovat heti ensimmäisen tiedon perusteella tienneet niiden imevän – ja niinhän ne tekevät.
Suunnittelupöydällä The Run on varmasti vielä ollut ältsin makea Michael Bay -pastissi, mutta lopputulos vain masentaa. Lähes kaikki Need for Speedeihin tai yleensä nykyaikaisiin autopeleihin kuuluva on uhrattu toimintaelokuvamaisuuden alttarille. Autoja ei voi tuunata eikä alla olevaa kaaraa voi oikeastaan edes kunnolla valita kuin muutamassa kohdassa. Varsinainen ajelu on kankeaa arcade-vääntöä, jossa kolmea eri kisamuotoa toistetaan väsymiseen asti. Kaikki kisat on myös skriptattu täysin samalla lailla: viimeisen ohitettavan vastustajan voi saada kiinni vasta pari metriä ennen maaliviivaa. Se on jännittävää muutamalla ensimmäisellä kerralla, mutta kymmenennen kerran jälkeen todellakaan ei. Lopputulos tuntuu yhtä puuduttavalta kuin oikea yhtä soittoa vedetty kaahaus jenkkilän halki.
Jopa yritetty elokuvamaisuus on failattu. Jos tavoitteena on jatkuva liike, miksi peli jatkuvasti pysähtelee tyhmiin valikkoruutuihin näyttämään hitaasti, kuinka paljon sain pisteitä mistäkin? Tai miksi se kyselee joka valinnan jälkeen ”haluatko jatkaa?” kuin nykivä Windows? Ja miksi ihmeessä joudun hakkaamaan välivideoissa jotain hemmetin quicktime-nappularäpellystä pelkän toimintakohtauksen katsomisen sijasta?
Ei näin EA, ei näin.
Tapio Salminen
60
81
