Nettiräiskintäpelit
Tää on viimeinen taisto…
Nettiräiskintäpeleihin jää helposti koukkuun, mutta onko 34-vuotias jo liian vanha pelaamaan niitä? Taitojen hiipuminen saa ikääntyvän sotapeliveteraanin pohtimaan lopettamista.
Jokainen nettiräiskintöjä pelaava tietää, mistä niissä on kyse. Sen sijaan niiden viehätyksen selittäminen ulkopuoliselle ei olekaan niin helppoa. Ummikosta, kutsutaan häntä vaikka vaimoksi, tyypillinen first person shooter näyttää järjettömältä kaaokselta. Synnyt pelimaailmaan, juokset ympäriinsä, ammut vihollisen–pari ja sitten olet jo kuollut. Odotat hetken ja sitten sama uusiksi. Loputtomiin.
Toistoa. Kaaosta. Epätervettä kiinnostusta aseisiin. Nettiräiskintäpeli on kuin pikkupoikien pyssyleikki, jossa nauru ja kaakao on korvattu vitutuksella ja tyhjillä oluttölkeillä. Vaikka liossa ei olisi kirjaimellisesti mitään, harva asia syö pelimiestä niin kuin huono ilta taistelukentällä. Ja huono iltahan se on melkein aina, sillä serverillä voi olla vain yksi paras pelaaja.
Sid Meier on sanonut, että hyvä tietokonepeli on sarja mielenkiintoisia valintoja. Meier lausui akateemistakin tarkastelua kestäneen ajatuksensa jo vuonna 1989, kauan ennen ensimmäistä first person shooteria. Hänen ajatuksensa ei silti koskenut pelkästään vuoropohjaisia strategiapelejä. Ampumapelissä valinnat voivat olla nopeita ja niiden seuraukset hetkessä ohitse – hyökkäätkö vai pakenetko – mutta ne ovat silti valintoja.
Sid Meierin esittämä ajatus on kiehtonut paitsi akateemikoita, myös Kotakun päätoimittajana ja New York Timesin pelikriitikkona tunnettua Stephen Totiloa. Hän on järkeillyt, että väkivaltaisen ulkokuorensa alla first person shooterit ovat sidmeierilaisia valintatilanteita puhtaimmillaan. Järjen ja harkinnan sijaan räiskintäpeleissä päätökset tehdään intuition ja vaiston ohjaamina.
Totilo oli mies paikallaan, kun amerikkalainen National Public Radio kutsui hänet selittämään räiskintäpelien suosiota tavallisille tallaajille. ”Ketä ammun ensin? Pitäisikö minun paeta vai piiloutua?” Totilo kuvaili. ”Tällaiset valinnat eivät ole intellektuaalisesti palkitsevia, mielenkiinto perustuu päätösten kiireellisyyteen. First person shooterit testaavat pelaajan kykyä improvisoida ja soveltaa erilaisia taktiikoita. Se on miljoonista ihmisistä mielenkiintoista.”
Räiskintäpelien esittäminen positiivisessa valossa on poikkeuksellista, sillä suuren yleisön silmissä lajityypin imago on sysimusta. Melkein jokaisen kouluammuskelun yhteydessä on paljastunut, että tekijä on harrastanut räiskintäpelejä. Virginia Techin tappaja pelasi Counter-Strikea, Kauhajoen ja Jokelan kouluammuskelijat Battlefieldiä ja Utøyan ja Connecticutin massamurhaajat Call of Dutya. Se ei näytä hyvältä, vaikka yhteyden voisi kuitata pelkällä tilastoharhalla. Tosiasia on, että melkein kaikki nuoret miehet pelaavat ja suurin osa vielä räiskintäpelejä.
Olen liian vanha tähän kakkendaaliin
Räiskintäpeliharrastajana tiedän, että suuren yleisön käsitys suosikkipeleistäni on värittynyt. Konteksti on kaikki kaikessa, eivätkä ummikot osaa tehdä eroa yksinpelikampanjoiden raadollisuuden ja moninpelien kilpaurheilullisen luonteen väliltä. Otsikot revitään shokeeraavista kidutuskohtauksista ja siviilimurhista, vaikka käytännössä ne vastaavat vain murto-osaa kokonaispeliajasta. Mitä on viisi tuntia yksinpeliä sadan tunnin moninpelin rinnalla? Aivan oikein, ei mitään.
Aikuinen ihminen voi käyttää vapaa-aikansa paljon tyhmempäänkin, enkä näe nettiräiskintäpelaamisessa mitään aihetta moraalikrapulaan. Silti harkitsen lopettamista.
Olen pelannut nettiräiskintäpelejä suunnilleen niin kauan kun niitä on ollut olemassa, yli viisitoista vuotta. Niissä kulminoituu mielestäni kaikki, mitä rakastan pelaamisessa, mutta se on muuttunut rakkaudeksi, joka tekee kipeää.
Tuloslistoilla ei tunneta ikälisiä, joten harmikseni voitan matseja entistä harvemmin. Kokemus ja oveluus auttavat, mutta ne eivät korvaa 20-vuotiaan reaktionopeutta. Viimeksi kun pelasin aitoa pro-pelaajaa vastaan, luovuin yrityksestä kymmenennen peräkkäisen kuoleman jälkeen.
Ikäni puolesta minulla olisi kaikki syyt lopettaa nettiräiskintäpelien pelaaminen. En ole vielä nelikymppinen kehäraakki, joten voisin vielä vetäytyä areenoilta jonkinlainen peliylpeys tallella ja siirtyä johonkin vuoropohjaiseen. Siirtojani miettiessä voisin sitten muistella tyytyväisenä vanhoja huippusuorituksiani kunnian kentillä.
Ei, en voi tehdä tällaista päätöstä vain hetken mielijohteesta, kestävä elämänmuutos edellyttää vakaata harkintaa. Verkko on täynnä kaloja, mutta en pelaisi niistä jokaista. Tiesin jo kokeilemattakin, että free-to-playt halusivat minulta vain rahani. Sen sijaan minua kiinnosti, että onko first person shootereilla minulle enää mitään annettavaa.
Päätin, ehkä viimeistä kertaa, selvittää asiaa.
Likainen puolitusina
Tarvitsin itsetutkiskeluuni yhden räiskintäpelin kutakin lajia. Halo 4 saisi edustaa sinkohippaa, Counter-Strike: Global Offensive taitoräiskintää, Black Ops II tavisräiskintää, Battlefield 3 sotaleikkiä, Red Orchestra 2 sotanäytelmää ja Far Cry 3 laajennettua yksinpeliä. Kehittämäni luokittelu vaatii epäilemättä selittämistä.
Sinkohipat ovat verkkoräiskintäpelien arkkivaari Quaken henkisiä perillisiä. Niissä hypätään korkealle, aseet ovat mielikuvituksellisen liioiteltuja ja haavoittumismalli mahdollisimman pelimäinen. Quakessa ei ollut alun perin ajoneuvoja, mutta ne ovat luonteva osa modernia sinkohippaa. Ajoneuvon tärkein ominaisuus on nopeus ja se, että sillä voi ajaa muiden pelaajien ylitse.
Taito on olennainen osa sinkohippoja, mutta sinkohippojen arvaamattomuudella ei ole sijaa taitoräiskinnöissä. Kuin villin lännen kaksintaisteluissa, taitoräiskinnöissä ratkaisee reaktionopeus ja osumatarkkuus. Pelkkä jalkoihin tähtääminen ei riitä, kun aseiden vahinkoarvot suosivat ylivoimaisesti pääosumia.
Tavisräiskintä voi näyttää taitoräiskinnältä, mutta nimensä mukaisesti sen pelattavuus on säädetty tavallisille tallaajille sopivaksi. Hajonnaltaan tiivistä sarjatulta ampuvat aseet ovat tavisräiskintöjen tunnusmerkki, samoin useita vastustajia kerrallaan lanaavat epäreilut erikoishyökkäykset.
Sotaleikit ovat läheistä sukua tavisräiskinnöille. Niille on tärkeintä, että sotiminen näyttää pintapuolisesti aidolta, ei niinkään se, että lippujen pystyttämisessä, joka pojan suihkuhävittäjissä ja jeesukselta lainatuissa elvytyskapuloissa olisi oikeasti mitään järkeä.
Näennäisrealismi on kirosana ryppyotsaisille sotanäytelmille, joissa pelilliset elementit ovat alisteisia historiallisille faktoille. Sota on helvettiä, joten pelaaminenkaan ei saa olla liian vauhdikasta ja hauskaa. Sotanäytelmältä sopii odottaa niin jähmeitä kontrolleja kuin epäreiluja kuolemia. Harva sietäisi sotanäytelmien oikkuja yksinpelissä, mutta jaettuna kokemuksena telaketjurealismi muuttuu kierolla tavalla hauskaksi.
Laajennetut yksinpelit ovat verrattain uusi keksintö. Moninpeleinä ne eivät edes yritä seistä omilla jaloillaan, vaan nimensä mukaisesti jatkaa yksinpelielämystä verkon puolella. Se on epäkiitollinen tehtävä, jossa pelintekijät ovat epäonnistuneet kerta toisensa jälkeen. Tuskin mikään genre on yhtä kilpailtu kuin nettiräiskinnät, joten yksinpelillä laimennettu moninpeli kohtaa harvoin muuta kuin laimeaa kiinnostusta.
Olen merkinnyt jokaiselle pelille moninpeliarvosanan ja kolme sisältökuvaajaa. Mittakaava viittaa kenttien suuruuteen ja joukkueiden kokoon, taktisuus yhteistyön ja kenttätuntemuksen merkitykseen ja reaktiivisuus silmän ja käden koordinaation painoarvoon. Suuri mittakaava ei ole automaattisesti pientä parempi, mutta korkea reaktiivisuuden aste kielii, ettei peli sovi papoille.
Tuomas Honkala
”Laajennettu yksinpeli”
Far Cry 3
Yksinpelinä Far Cry 3 oli minulle yksi viime vuoden parhaista pelikokemuksista. Sissi-iskut raskaasti vartioituihin vihollisleireihin kuuluvat ampumapeli-improvisaation mestariluokkaan. Asetelman näkee selvästi ennalta, mutta lopputulosta ei koskaan.
Upean kampanjan jälkeen co-opista ja versuksesta koostuvaan laajennettuun yksinpeliin kohdistuu mahdottomia odotuksia. Avoimien ympäristöjen ja kutkuttavien sissiväijytyksien sijaan kampanjan henki mitätöidään rännikentillä ja muista peleistä varastetuilla perusratkaisuilla.
Versus-moninpelinä Far Cry 3 on kuin köyhän miehen Call of Duty tropiikissa. Kentät ovat vaatimattoman kokoisia, rakenteeltaan rännimäisiä ja taisteluetäisyydet lyhyitä. Viidakko on tiheintä kentän rajojen ulkopuolella, joten aluskasvillisuuteen sulautumisesta voi vain haaveilla. Ei sillä, että piraattien punaista ja vapaustaistelijoiden sinistä joukkuetta voisi muutenkaan kehua onnistuneista maastoväreistä.
Pelimuodot ovat sitä tavallista joukkueräiskintää, lipunryöstöä ja alueiden hallintaa. Omaperäiseksi voi luonnehtia vain firestormia, jossa yritetään sytyttää vastapuolen polttoainetankki palamaan ja samalla suojella omaa säiliötä. Matsit päättyvät omituisiin välinäytöksiin, jossa voittajajoukkue kikkailee vastapuolen sotavangin kanssa.
Urakehitys on jo pitkään nähty nettiräiskintäpelien viisasten kivenä, mutta Far Cry 3:ssa se kääntyy itseään vastaan. Verkko-Farkku luulee itsestään aivan liikoja, kun se iskee aloittelijalle surkeat mopovarusteet käteen ja näyttää, että 40 kokemustasoa myöhemmin saat näin hienon rynnäkkökiväärin. Far Cry 3 kärsi jo pari viikkoa julkaisun jälkeen massiivisesta pelaajakadosta. Valtava ajallinen panostus henkitoreissa kituvaan moninpeliin ei tunnu millään muotoa järkevältä. Kaiken mahdollisen avanneet eliittipelaajat saavat minun puolestani hakata peliä keskenään.
Lopullisesti versuksen upottaa turvautuminen jurpoon peer-to-peer-serveritekniikkaan. Tarkoittaen siis, että mitään oikeita servereitä ei ole, vaan yksi pelaaja nimetään isännäksi, jonka helmoissa muut saavat loisia. En muistakaan aikoihin pelanneeni yhtä jähmeästi ohjautuvaa nettiräiskintäpeliä.
Co-op-istunnoissa peer-to-peeriminen ei haittaa niin paljon, sääli vain, että co-op-kampanja on kuin kokonaan eri pelistä repäisty. Co-op näyttää samalta kuin yksinpeli, mutta suoraviivaisesti etenevien rännikenttien ja ylikestäviksi vahvistettujen vihollisten takia se ei tunnu siltä. Co-op maistuu tanakasti pakkopullalta, kun pelikaverini hyppäsivät kesken kaiken kyydistä ja peli nakkasi minut takaisin aulaan. Jopa Far Cry 3 oli sitä mieltä, että minun pitäisi lopettaa.
Moninpeliarvosana: 65
Mittakaava: keskikokoinen
Taktisuus: keskitasoa
Reaktiivisuus: keskitasoa
”Taitoräiskintä”
Counter-Strike: Global Offensive
Counter-Strike on instituutio ja sellaisena sitä on vaikea kritisoida mistään. On silkka mielipide kysymys, mitä ”Kynärin” versiota pitää parhaana, mutta siitä ei ole epäselvyyttä, että mikään muu peli ei tee Counter-Striken ”juttua” paremmin kuin Counter-Strike itse.
Counter-Strikessa ei tunneta urakehitystä, ainoa pysyvä asia on erikoisjoukkojen ja terroristien ikuinen taistelu. Ammattipelaajien ykköspeli on taitoräiskintää puhtaimmillaan. Mikään määrä varusteita ei nosta vanhaa ja hidasta tai huonoa ja kokematonta pelaajaa parempiensa tasolle. Counter-Strike on julmaa peliä, jossa 5 000 dollarin hintainen SCAR-kivääri voi muuttua ensimmäisestä pääosumasta hukkaostokseksi.
Muutaman kuukauden ikäinen Counter-Strike: Global Offensive antaa hurjan arvolupauksen. Se on markkinoiden kilpailullisin moninpeli, sen pelattavuus on virheetöntä ja sen kentät ovat ajan testin kestäneitä klassikoita. Neljäntoista euron hintaisena se on lyömätön paketti lajissaan.
En keksi Counter-Strike: Global Offensivesta mitään erityistä kritisoitavaa pelinä, mutta en myöskään toista moninpeliä, joka saisi tuntemaan itseni yhtä vanhaksi. Hyvän Counter-Strike-pelaajan ominaisuuksina pidetään kokemusta, reaktionopeutta, keskittymiskykyä ja osumatarkkuutta. Minulla ei ole jäljellä enää kuin kokemus ja rippeet keskittymiskyvystä. Vaikka kartat tulisivat vanhasta muistista, siitä ei ole paljon apua, kun naperot täräyttävät minua sadasta metristä Dessulla otsaan.
Kun aloitin Global Offensiven pelaamisen, ensimmäinen viikko oli pelkkää pään hakkaamista seinään. Kill:death-rationi pyöri niin naurettavissa lukemissa, etten kehtaa edes sanoa. Toisella viikolla hivuttauduin jo tuloslistan pohjalta puoliväliin. Tuloslistan ykkösenä en ole käynyt sitten 2000-luvun alun.
Pidän Counter-Strikesta, mutta en vain kestä enää pelata sitä. Terrorists win.
Moninpeliarvosana: 86
Mittakaava: keskitasoa
Taktisuus: korkea
Reaktiivisuus: erittäin korkea
”Tavisräiskintä”
Call of Duty: Black Ops II
On aika nakata taitovaatimuksilla vesilintua. Kunhan ohjain pysyy kädessä, Black Ops II:ssa kuka tahansa saa hengiltä kenet tahansa. Jos ei muuten, niin puolivahingossa käsikranaatilla. Menestyvän blopsaajan ei tarvitse edes ampua kaikkia vihollisia itse, riittää kun tilaa sopivin väliajoin ilmaiskuja. Helppoa kun sen osaa!
Järjestysnumero valehtelee, sillä Black Ops II on peräti kuudes Modern Warfare -sapluunalla tehty tavisräiskintä. Vaikka pakka sekoitetaan joka kerta uusiksi, kortit ovat pohjimmiltaan pysyneet samoina. Yhdistävä tekijä on uramoodi, jossa moninpelihahmosta voi muovata juuri sellaisen puukkoninjan, luotimyrskykostajan tai tutkassa näkymättömän sala-ampujan kuin haluaa. Vaatimustasosta riippuen hahmo on valmis jo parin illan pelaamisella tai vasta kun viimeiset kokemustasot ovat plakkarissa.
Black Ops II:ssa hahmonkehitys on vapaamuotoisempaa kuin koskaan. Hahmoon voi kiinnittää kymmenen ominaisuutta, jotka ovat joko aseita, varusteita tai kykyä. Etkö tarvitse kykyjä, mutta haluat kaksi kivääriä? Onnistuu. Käsikranaatit turhia? Jätä ne pois ja ota ylimääräinen kyky tilalle. Se ei ole yhtään hullumpi systeemi.
Black Ops II on ekonomiluokan räiskintää. Joukkuekoot ovat pieniä, tavoitteet yksinkertaisia ja ottelukestot harvoin edes kymmentä minuuttia. Kuolleet hetket ovat minimissä, mikä palvelee peliä hyvin. Jos matsi menee penkin alle, häpeää ei kestä kuin hetken. Kun kenttä vaihtuu ja joukkueet arvotaan uudelleen, tulos voi sen jälkeen näyttää jo ihan erilaiselta.
Vaikka pelimuodoissa on mistä valita ja pelisääntöjä voi kustomoida melkein rajattomasti, Black Ops II:ssa jumiutuu petollisen helposti pelaamaan pelkkää Ground Waria. Ne ovat ”suuria” 18 pelaajan matseja, joissa ainoat pelivaihtoehdot ovat team deathmatchia (joukkueet ampuvat toisensa hengiltä) ja dominationia (sama juttu, mutta aluehallinnalla höystettynä). Vaikka 18 pelaajaa ei kuulosta paljolta, se vastaa tämän kokoluokan kentissä maalirikasta ympäristöä.
Black Ops II on itsetuntoa kohottava peli, jossa jokainen pelaaja on muutaman onnekkaan laukauksen päässä räiskintäsankaruudesta. Illuusio taidokkaasta pelaamisesta kestää kaiken muun paitsi pikauusinnat, joissa suurin osa osumista paljastuu petokseksi. Sellaista on peer-to-peer-tekniikka.
Jos joutuisin sinnittelemään autiolla saarella lopun ikäni vain yhden pelin varassa, se olisi varmaan Civilization IV. Jos taas joutuisin viettämään autiolla saarellani vain muutaman viikon, pärjäisin varmaan pelkällä Ground Warilla. Yhden ainoan illan ajaksi voisin harkita Medal of Honor: Warfighteria.
Moninpeliarvosana: 88
Mittakaava: pieni
Taktisuus: keskitasoa
Reaktiivisuus: korkea
”Sinkohippa”
Halo 4
Sanokaa minun sanoneeni, tämän hetken aliarvostetuin moninpeli on Halo 4. Se on tässä jutussa esitellyistä nimikkeistä ylivoimaisesti videopelimäisin, mikä on siis pelkästään kehu. Sinkohipalle ominaisesti Halo 4:n toiminta on suorastaan absurdin räjähtävää. Toisaalta videopelimäisyys näkyy myös liki täydelliseksi hiottuna asetasapainona. Kaikkeen löytyy vastapallo. Jopa pysäyttämättömän Mantis-mechan saa hiljaiseksi, kun sitä läväyttää plasmapistoolin ylilatauksella.
Halo 4 hoitaa urakehityksen fiksusti, sillä riittävän ase- ja kykyvalikoiman eteen ei tarvitse ponnistella kuin minimaalisesti. Siitä eteenpäin uralla keskitytään lähinnä arvonimien keräilyyn ja oman pelihahmon ja keräilykortin koristeluun. Se voi kuulostaa vähän höhlältä, mutta oman Master Chief -sotisovan tuunailu on yllättävän koukuttavaa. Joidenkin haarniskapalojen eteen saa tehdä töitä tosissaan.
Vaikka tyypilliseen Halo-matsiin mahtuu vain tusinan verran pelaajia, Halo 4 suosii suuria ja avaria kenttiä. Se ei ole mitenkään ongelma, sillä pelihahmot liikkuvat ketterästi ja näkyvät kauas. Korkeisiin paikkoihin mielivä voi varustaa ukkonsa vaikka rakettirepulla. Suurissa kentissä kelpaa toisaalta porhaltaa ajoneuvoilla. Oma suosikkini on pieni Ghost-kiituri. Turbobuusteineen se on pelin ylivoimainen yliajovehjes. Liisk.
Halo 4:n ensimmäinen maksullinen lisäkenttäpaketti Crimson Map Pack ilmestyi joulun alla. Koska virallisille lisäkentille ei ole vaihtoehtoja, aktiivimoninpelaajan on vähän pakko luopua rahoistaan. Sinänsä Wreckage, Harvest ja Shatter ovat kenttinä oikein mainioita.
Perusmoninpelin eli Wargamesin ohella Halo 4:ssä on myös co-op-moninpeli nimeltä Spartan Ops. Se on kerran viikossa – eli varsin verkkaisasti – etenevä tarina USNC Infinityn miehistöstä ja sen reippaista spartalaissotureista. Viikoittainen episodi koostuu viidestä co-op-kentästä, joiden pääantina on taistelu ylivoimaista vihollista vastaan. Spartan Opsin välinäytökset ovat vaatimattomia, mutta ne ajavat asiansa. Se häiritsee jo enemmän, että episodeissa kierrätetään samoja kenttäpohjia.
Spartan Opsin vaikeustaso on armoton. Ellei pelaajilla olisi loputtomia elämiä, tehtävät olisivat suorastaan mahdottomia. Sille on pakko nostaa hattua, kuten koko Spartan Ops -projektille muutenkin.
Moninpeliarvosana: 91
Mittakaava: suuri
Taktisuus: korkea
Reaktiivisuus: keskitasoa
”Sotaleikki”
Battlefield 3
Olen pelannut Battlefield 3:a säännöllisen epäsäännöllisesti jo vuoden päivät erityisemmin kyllästymättä. Sen sotaleikeissä on jotain perin vetoavaa, eikä se todellakaan ole realismi. Battlefield 3 palkitsee tiimipelaajan, kämppääjän ja suoraviivaisesti taistelevan pyssysankarin suunnilleen tasavertaisesti. Koska taistelukentät ovat valtavia, taktinen pelisilmä on vähintään yhtä tärkeää kuin nopeat reaktiot. Taitoni voivat olla ruosteessa, mutta raunioissa tetsatessani otan tilan haltuun. Tarkka-ampujat, pitäkää varanne!
Battlefield 3 on minun kirjoissani mestariteos. Siitä on pitkälti kiittäminen kehitystiimi DICE:n kerrassaan briljanttia lisäosasuunnitelmaa. Sen sijaan, että DICE myisi vain uusia kenttiä, se paketoi ne yhtenäistä teemaa noudattaviksi elämyksiksi. Battlefieldin Counter-Strikeksi muuttava Close Quarters, panssarisodalla hekumoiva Armored Kill ja kaupunkisotaan keskittyvä Aftermath ovat kaikki omalla tavallaan mielenkiintoisia ja vahvasti omaleimaisia lisäreitä.
Viimeisin lisäri eli Aftermath on ollut erityisesti mieleeni, sillä se murtaa Battlefieldin ajoneuvojen ylivallan. Aftermathin neljässä rauniokentässä jalkaväellä on missä temmeltää. Teheranin parlamenttirakennuksen ympäristöön sijoittuvassa Azadi Palace -kentässä on tosin oltava varovainen, sillä panssarit, piru vieköön, pääsevät hurauttamaan ramppeja ylös suoraan vallan ytimeen!
Aftermathin ainoa uusi pelimuoto Scavenger jää kuriositeetin asemaan. Siinä sotilailta riistetään varusteet ja jätetään pelkät pistoolit. Parempia aseita on ripoteltu pitkin taistelutannerta, mutta on puhdasta onnen kauppaa, sattuuko omalle kohdalle rynnäkkökivääri kaikilla herkuilla vai naurettava PDW-konepistooli. Niin se vain on, ettei Bäfän pelaajia kiinnosta muu kuin lippujen valtaaminen Conquest-moodissa. Jopa hyökkääjät vastaan puolustajat -asetelmaan perustuva Rush-moodi on menettänyt suosiotaan.
Battlefield 3 on jokaiselle jotakin. Siinä on ballistisesti ampuvia kiikarikiväärejä energiajuomasukupolvelle, tankkeja World of Tanks -sedille ja tiimiä tukevia tukitehtäviä (elvyttäminen, miinoittaminen, lippujen valtaaminen) niille, jotka eivät suorassa taistelussa pärjää. Kaltaiseni geriatrinen räiskintäpelaaja on tällaisessa toimintaympäristössä kuin kotonaan. Battlefield 3:ssa tunnen olevani kotona.
Battlefield 3 kaikkine lisäosineen on melkein kahden pelin hintainen, mutta on se myös sen arvoinen. Jo pelkkä bäfäyttäminen riittäisi syyksi jatkaa nettiräiskintäharrastusta.
Moninpeliarvosana: 94
Mittakaava: erittäin suuri
Taktisuus: korkea
Reaktiivisuus: keskiverto
”Sotanäytelmä”
Red Orchestra 2
Red Orchestra 2 hiipi tähän juttuun kuin varkain. En olisi edes vaivautunut kokeilemaan sitä ilman Steamin ilmaisviikonloppua. ”Toisen maailmansodan sotilasräiskintää, tämä on niin nähtyä”, ajattelin ennakkoluuloisesti. Vielä mitä.
Pelasin tämän jutun peleistä punaorkesteria ylivoimaisesti vähiten, mutta tietyssä mielessä se teki minuun kaikkein suurimman vaikutuksen. Red Orchestra 2 uhraa realismin alttarille melkein kaiken, mikä tekee normaalista nettiräiskintäpelaamisesta sujuvaa. Kontrollit ovat kankeat, kuoleman jälkeinen odotusaika on pitkä ja yksikin avomaastossa ammuttu kaukolaukaus voi viedä hengen. Sota on helvettiä, mutta Red Orchestra 2:n sotanäytelmä on helvetin hauskaa.
Red Orchestra 2:n tinkimätön realismi vedetään niin pitkälle, että sen nimissä rajataan jopa hahmoluokkia, joita pelaajat voivat itselleen valita. Halusivat he sitä tai eivät, suurin osa pelaajista pakotetaan tavallisiksi kiväärimiehiksi. Konekivääri, sniper-ase tai joku muu kiva lelu suodaan vain kouralliselle onnekkaita. Se, jonka koneella uusi kenttä latautuu nopeimmin, saa valita hahmoluokkansa ensimmäisenä. Peliä pelaavilla venäläisillä on ilmeisesti hitaat koneet, sillä ehdin melkein joka kerta nappaamaan himoitun Elite Riflemanin tehtävän itselleni. Nice.
Suurin osa peliajasta kuluu rautatähtäimiä pitkin sihdatessa. Red Orchestra 2:ssa tähdätään niin pitkään ja hartaasti, ettei tähtäysnappia tarvitse edes pitää pohjassa. Se tuntuu aluksi oudolta, mutta sopii pelin kyttäävään luonteeseen täydellisesti. Koska kummallakin osapuolella – neukuilla ja natseilla – on vain rajallinen määrä elämiä, jokainen turha kuolema vie joukkuetta lähemmäs tappiota. Taistelun voi myös hävitä menettämällä kaikki komentopisteet viholliselle.
Vaikka pelissä taistellaan suurissa ulkoilmakentissä, ikääntyvä Unreal-teknologia ei kestä vertailua Battlefieldin yksityiskohtaisiin maisemiin. Mittakaavassa päästään sentään tasoihin, sillä molempiin peleihin mahtuu jopa 64 pelaajaa kerrallaan. Se saa jo sodan tuntumaan sodalta, eikä vain pieneltä kahakalta.
Ilmaisviikonloppuna minulta meni ostopäätöksen tekemiseen noin varttitunti. Red Orchestra 2 palautti lopullisesti uskoni nettiräiskintäpeleihin. Kiitos.
Moninpeliarvosana: 90
Mittakaava: erittäin suuri
Taktisuus: erittäin korkea
Reaktiivisuus: matala
Jutun peleistä Haloa ja Call of Dutya on pelattu Xboxilla, kaikkia muita PC:llä.
