Miksi Boltzman perusti koomikkokerhon? Heittääkseen huulta ja kerätäkseen jäseniä. Ehheheh?
Noituri Bryce Boltzman suututti väärän vihtahousun. Demoni kosti lahtaamalla Boltzmanin morsmaikun ja antamalla Brycelle ikuisen elämän. Kuolemattomuuden kyytipojaksi Bryce sai taidon hajottaa itsensä osiin. Pelkällä päälläkin pääsee pitkälle, aivan kuten isä neuvoi, kun maailmalle lähdin.
Koettelemukset ajavat Brycen alkoholismiin. Jatkuvista rokulipäivistä huolimatta kuolematon demonimetsuri on rekrytoitu Yhdysvaltojen hallituksen piruntorjuntajaostoon. Ketjussa tupakkia kiskovan Brycen elämä saa uuden käänteen, kun tuttu sarvipää puolen vuosituhannen takaa palaa kummittelemaan. Nyt on aika panna elämä risaiseksi ja kostaa menneisyyden vääryydet.
Neverdeadin lähtökohdat ovat nokkelat. Tarinassa riittää lupausta ja kuolematon päähahmo on mielenkiintoinen uudistus pelimekaniikkaan. Brittiläisen Rebellionin työstämä Neverdead on niin nipponia kuin kuvitella saattaa aina käsikirjoituksesta toteutukseen. Tarina kilpistyy ensimmäisen tehtävän jälkeen perijapanilaiseksi hömppäpömpäksi, jossa riittää paskaa dialogia, surkeaa ääninäyttelyä ja juonenkäänteitä, jotka nostavat niskakarvat pystyyn.
Syö pääs
Pelin suurin innovaatio on myös sen yksi ärsyttävimmistä piirteistä. Kappaleiksi hajoava päähahmo on ideana hyvä, mutta toteutus ryssitään totaalisesti. Bryce voi tarvittaessa irrotella itseltään ruumiinosia, mutta yleensä jäseniä kerätään viholliskosketuksesta.
Sankari säilyttää toimintakuntonsa, vaikka hajoaisikin palasiksi. Yhdellä jalalla voi loikkia eteenpäin ja pyssy pysyy kädessä, vaikka vasuri olisikin irronnut. Jos torso putoaa pelistä, pelkällä päällä voi rullailla eteenpäin ja puskea vastarintaa nippuun. Kadonneet ruumiinosat kiinnittyvät Bryceen, kunhan ne löytää jostain.
Vaikeustaso vaikuttaa jännästi Brycen turnauskestävyyteen, sillä spitaalin teho kasvaa, mitä kireämmälle haastemutteria ruuvaa. Vihulaisia tunkee iholle tasan yhtä paljon, sama, miten vaikean elämästään haluaa tehdä.
Ruumiinosia käytetään kevyeen ongelmanratkaisuun, jolla katkotaan hektistä hurmejumppaa. Puzzlet toistavat itseään. Ilmastointikanavissa kellotetaan lähes McClane-luokan työtunnit. Kun pää on rullattu väljemmille vesille, Bryce voi palauttaa ruhonsa nappia painamalla, kunhan ruudulla näkyvä mittari täyttyy.
En ole vieläkään oikein varma, mikä vaikuttaa tämän mysteerimittarin täyttymiseen. Peli tykkää pihdata tietoa. Lukuisat lainalaisuudet on opittava kantapään kautta, sillä tutoriaali vääntää itsestäänselvyydet ratakiskosta, mutta jättää kertomatta esimerkiksi sen, että Bryce voi palauttaa ruumiinsa napista. Onneksi on internet, sillä muuten pyörisin edelleen pää ainoana jalkana ilmastointikanavassa.
Paloittelumurha
Peliin on ahdettu vuoden toistaiseksi ärsyttävin sidekick. Kylmäkiskoiseksi mainostettu Arcadia Maximile on hyvällä ahterilla varustettu valittaja, josta saa tarpeekseen jo ensimmäisen vartin aikana. Minulle nalkutetaan ihan riittävästi kotonakin, joten en jaksaisi kuunnella urputusta telkkaristakin.
Muija-apurin funktio tulee nopeasti selville. Vaikka Brycea ei saa hengiltä, Arcadia on hento vaaleaverikkö, jota saa olla pelastamassa tämän tästä. Nykytrendien mukaan apuri ei sentään kuole kertalaakista. Lyijymyrkytys paranee hetken makoilulla, mutta Brycen pitää käydä keräämässä apuri kentästä. Taistelun raivotessa lahnana piipittävä eukko tuottaa tehokkaasti lisähaastetta ja ärräpäitä.
Brycen kuolemattomuus on pitkälti pelkkää sanahelinää, sillä esimerkiksi päähahmon pään kokoiset tähtikalat imevät yksinään seikkailevan kotelon sisuksiinsa ja peli loppuu siihen. Päänsyöjä armollisesti tarjoaa mahdollisuuden saada oma kotelo ulos nielusta näpäyttämällä painiketta oikeaan aikaan, muuten se on edellinen checkpoint ja tonni kirosanoja.
Neverdeadia on vaikeutettu päänsyöjäpäiden lisäksi myös muilla tutun halpamaisilla kikoilla. Vihollisia hönkii niskaan ihan hemmetisti, kamera toimii miten sattuu ja pomomatsit nostavat verenpainetta varsin tehokkaasti. Jättikokoiset päävastustajat mälläävät ensin Brycen palasiksi, minkä jälkeen etsitään ruumiinosat ja otetaan uusi isku vastaan. Jossain vaiheessa vihuun saattaa saada upotettua muutaman iskunkin, kunnes se parantaa itsensä.
Kiikkerät kontrollit tekevät demoninmetsästyksestä vaivalloista. Säätämisen jälkeenkään liikettä ja katsetta on hankala saada omille tassuille sopivaksi. Pelaan aina oletusherkkyydellä, joten en usko ongelman olevan lähtöisin herkistä pikku kätösistäni.
Brycella on käytössään reilusti tulivoimaa ja erilaisia pyssyköitä saa mukaansa tasaiseen tahtiin. Jos vastarintaa haluaa viipaloida fiskarsilla, sekin onnistuu. Fileerausveistä käytetään lukkiutumalla yhdellä hartianapilla vastustajaan ja huitomalla toisella tatilla. Sitten joku hyökkää Brycen selkään ja ukko hajoaa kappaleiksi. Mukana ei ole kaksisia peruutuspeilejä ja miekalla huiskiessa kamera suuntaa tiukasti rintamasuuntaan.
Jos tästä pitää jotain hyvää sanoa, grafiikka ei ole aivan susirumaa. En tosin ymmärrä graafikoiden viehtymystä persereikiin. Anusta on tarjolla lähes joka koossa ja lukuisissa eri väreissä. Ekalla pomolla on hohtavan oranssi peppureikä ja arvatkaapa, mikä on könsikkään herkkä kohta?
Megadethin työstämää musiikkiraitaa kuuntelee, mutta muuten kyseessä on täysin päätön ja kädetön toimintaviritys.
42
