NHL Faceoff 2000 haastaa Foxin ja EA Sportsin lätkäpelit juuri sopivasti pudotuspelien kynnyksellä. Korjaako uusi tulokas kannut kainaloonsa vai joutuuko se poistumaan kaukalosta verissä päin?
Alku ei ainakaan lupaa hyvää. Alkudemon jälkeen ruudulle pläjähtää, jos ei rumin, niin ainakin yksi rumimmista näkemistäni alkuvalikoista. Yököttävä fontti ja räikeät värit yhdistettynä lukuisiin vilkkuvaloihin saavat välittömästi aikaan yleistä puistatusta.
Peli keskittyy NHL-kiekkoon, joten pelaajat ja joukkueet ovat suoraan ammattilaissarjasta. NHL-kauden ja pudotuspelien lisäksi pelaamaan pääsee näytösotteluita ja maajoukkueet ovat mukana, mutta niitä on vain kahdeksan. Tuttuun tapaan ei-NHL-miehet ovat mielikuvituksen tuotetta. Uudempaa suuntausta edustaa iloinen kansallisuuksien sekoittelu, josta esimerkkinä Ruotsin paidassa esiintyy Skånen suuri poika Milan Hejduk.
Pelin näkemys jääkiekosta on vähintäänkin omalaatuinen. Joukkueet käyttävät ainoastaan kolmea kenttää, ja perinteinen pelipaikka-ajattelukin on heitetty romukoppaan. Laita- tai keskushyökkääjiä ei ole vaan ainoastaan hyökkääjiä. Vakioasetuksilla peli on aivan liian vauhdikasta ja sitä myöten lähinnä järjetöntä kohellusta. Onneksi nopeutta saa säätää portaattomasti lätkämäisen hitaaksi.
Kausimoodi on kamala, koska tekoälyllisten managerien aktiivisuus siirtomarkkinoilla on nolla ja he hyväksyvät täysin epäedullisia pelaajakauppoja. Koneen pelaajat takovat järkyttävän epärealistisia pistelukemia ja kaiken kukkuraksi sarjataulukkoa tiiratessa huomaa ensimmäiseksi väärin lasketun voittoprosentin. Ahdistus muuttuu sitä myöten kokonaisvaltaiseksi.
Digitaalipadin paluu
Ottelutapahtuman alkaessa kirkkaasti kajahtava kansallislaulu nostaa pohjamutiin valahtanutta tunnelmaa. Katsojat tervetulleeksi toivottava Jumbotron herättää toiveita paremmasta, jonka jälkeen joukkueen logo alkaa pyöriä jättiruudulla.
Kun kiekko tippuu jäähän, viimeisetkin uskon rippeet karisevat. Pelaajat surffaavat kentällä minne haluavat, eivätkä syötöt napsu koskaan lapaan. Hetken mietiskelyn jälkeen syy paljastuu. Analogitatilla ylä- ja alakulmat ovat käytännössä pelaajan ulottumattomissa. Niiden löytäminen vaatii millin miljoonasosan tarkkuutta, joten ristiohjain kutsuu. Suuntanäppäimillä pelaaminen sentään onnistuu.
Tekoälyä ja taktiikoita on ollut suunnittelemassa valmentajalegenda Scotty Bowman. Joko hänen nimensä käyttö on pelkkä mainoskikka tai sitten herra Bowman tietää jääkiekosta jopa vähemmän kuin tuomarit. Tekoäly on nimittäin täysin mätä ja toimii monotonisen mekaanisesti, eikä tajua joukkuetoverina tai vastustajana paitsiosäännöstäkään juuri mitään.
Ilman ketjukavereiden apuakin maalinteko on naurettavan helppoa, sillä maalivahdit sylkevät löysimmätkin lämärit suoraan eteensä. Pelaajat latovat maaleja reboundeista kuin Selänne eikä puolustajia näy koskaan missään.
Puolustaja voi vain törmätä hyökkääjään, sillä muuta kontaktitapaa ei ole. Poissaolollaan loistavat niin mailahäirintä, heittäytyminen ja ylipäätään kaikki jääkiekkoon kuuluvat elementit. Tämän vuoksi jäähytkin tuomitaan täysin satunnaisesti, mikä on kaikkea muuta kuin mukavaa.
Animaatiot kuin Disneyltä
Pelaajat etenevät kentällä kovin tönkösti silloin tällöin jalkojaan liikutellen, mutta pahinta on rannelaukaus- ja lyöntilaukaus-animaatioiden täydellinen puute. Kiekko vain lähtee liikkeelle lavasta, jonka vuoksi varsinkin hidastukset ovat kummallista katsottavaa.
Kameramies on muutenkin luku sinänsä. Hän hävittää pelitapahtumat aina aloituksen jälkeen muutamaksi sekunniksi, jolloin kone riistää usein kiekon päästen läpiajoon. Uusinnoissa ukkeli kuvaa maalin tekijää satunnaisesta kulmasta, ja joskus maalin syntytapa jopa näkyy _ useimmiten kuitenkaan ei.
Buginenkin peli on. Ötököitä on sekä grafiikassa että pelimekaniikassa. Pitkät sukunimet eivät mahdu pelipaitaan vaan leijuvat ilmassa, pelaajien on joskus mahdotonta löytää tietä aloitukseen, maalivahdit eivät ymmärrä torjua syötöksi tarkoitettua lirua, pelaajat luistelevat toistensa läpi ja niin edelleen.
Jos ei muuta, niin ainakin tunteita ja ajatuksia NHL Faceoff 2000 herättää. "Kuinkahan monta jääkiekko-ottelua tekijät ovat nähneet?" tai "Ovatkohan laadunvalvojat olleet henkisesti terveitä?" kuuluvat skaalan miedompaan, julkaisukelpoiseen päähän. Itse asiassa olen niin turhautunut testisession jälkeen, että mieleni tekisi kovasti syödä peli-cd. Tämä puhunee pelin tasosta omaa kieltään.
59
