NHL Rock The Rink (PSone) – Kevyt vaihtoehto jääkiekolle

Otetaan yksi kansallisurheilu. Lisätään toimintaa ja komiikkaa, ravistetaan. Poistetaan turhana pintaan nousseet syvemmät ulottuvuudet ja nautitaan sen enempää ajattelematta jääpedillä.

NHL Rock The Rink pyrkii kansaomaistamaan jääkiekkoa ja muuttaa lajin lähes tunnistamattomaksi arcadehurjasteluksi. Taktisten ominaisuuksien karsiminen on aloitettu pelaajien lukumäärästä, neljän sijasta joukkueilla on vain kaksi kentällistä ja niissäkin vain kolme miestä kussakin. Kolmikko saakin sitten riehua jäällä koko rahan edestä, sillä tuomari on passitettu sääntöjen kera jäähyboksiin ja mikä tahansa on sallittua (ja suotavaakin). Kelloa ei ole, vaan ottelut pelataan aina haluttuun maalimäärään asti.

Pelin nimen ei pidä antaa hämätä, sillä vaikka NHL-joukkueet ovat mukana, ne ovat vain ja ainoastaan kosmetiikkaa. Nimien ja logojen lisäksi minkäänlaista yhteyttä todellisuuteen ei löydä kirveelläkään. Se ei ole ihme, sillä pelaajia on tasan kahta sorttia: suurta ja pientä. Isot miehet ovat kankeita ja taklaavat lujaa, pienet tietenkin päinvastoin.

"Todellisia" joukkueita huomattavasti hauskempia ovat kuvitteelliset teemajoukkueet poliisien iskuryhmästä hippien kommuuniin. Pelaajien nimet ovat teemaa mukaillen keksittyjä (ja vaihtelevan hauskoja), ja selostajalla riittää aiheeseen sopivia kommentteja. Yhden omatekoisen joukkueen saa tehdä, joskin vaikutusmahdollisuudet rajoittuvat nimen lisäksi ketjumiesten ruumiinrakenteeseen.

Ahteri edellä päin maalia

Ajattelun tarve itse ottelussa on tasan nolla. Minkäänlaisiin kuvioihin ei tarvitse perehtyä, peli perustuu kokonaan toinen toistaan jykevämpiin taklauksiin.

Tavallinen taklaus on lähes tarpeeton, jykevälle pusulle löytyy oma nappinsa ja sille onkin paljon enemmän käyttöä. Pelaajien sijoittuminen toisiinsa ja laitoihin nähden määrittelee sen, mitä tapahtuu, ja varsinkin isojen korstojen ollessa kyseessä tuloksena on yleensä erikoisliike, joka lennättää vastustajaa valtavalla voimalla milloin minnekin. Taklaukset kasvattavat bonusmittaria, jonka täytyttyä miekkoset muuttuvat hetkeksi supersankareiksi, joita ei pysäytä enää kryptoniittikaan.

Maalit syntyvät yleensä joko one-timereista, valtavista maalinedusruuhkista tai bonusvaiheessa mistä tahansa. Maalivahdin taklaaminen on kätevä tapa saada aikaan vaarallisia tilanteita, ja tietokone käyttää tätä taktiikkaa mielellään. Laukauksesta löytyy näyttävä erikoisliikeversio, mutta se päättyy aikaavievänä useimmiten kesken kaiken taklaukseen.

Grafiikkapuoli on asiallinen. Efektit eivät missään nimessä säväytä, mutta ovatpahan kelvollisia. Maalinedustaruuhkassa, kaikkien hyppiessä toistensa päällä, tilanteesta ei tahdo saada selvää mutta muuten homma toimii. Taklauksia tehostavista Batman-peräisistä THUD-puhekuplista voi tosin olla monta mieltä.

Selostaja ja kenttäkuuluttaja elävät omassa ulottuvuudessaan, pelitapahtumat ovat heidän ajatuksissaan vain taustalla. Kosolti huonoa huumoria sisältävät letkautukset sopivat hyvin pelin camp-henkeen, kuten tekee myös valikoiden rankahko punaniskarokki. Alkudemon taustalla esiintyy jopa hieman tunnetumpi artisti Courtney Love Hole -yhtyeineen.

Tässäkö tämä?

Pelimuotojen vähyys häiritsee nopeasti. Arcade tarkoittaa Rock The Rinkin tapauksessa yksittäisiä pelejä yksin tai kaksin, ei sen enempää. NHL Challenge käsittää kolme turnausta, joissa voi kisavoittojen lisäksi metsästää varusteparannuksia joukkueellensa ja avata uusia NHL-joukkueita käyttöönsä. Näiden lisäksi on haasteturnaushärveli vain usealle pelaajalle, mutta siinä kaikki. Kaiken koettavissa olevan ehtii kokemaan päivässä.

Pelin näkemys jääkiekosta on lisäksi sen verran rajoittunut, ettei pitempiaikaista addiktiota synny. Monipuolisempien elementtien puute tekee otteluista liian samankaltaisia. Tämänkaltainen yksinkertainen toimintaeepos sopisikin paremmin jonnekin pelihallin hämyisän nurkan kätköihin. Siellä koneen sisuksiin voisi käydä lykkäämässä vitosen silloin tällöin kun aivot tahtovat lomaa, mutta kiekkoa on pakko pelata.

74