Ni no Kuni on kirpeän kaunis peli kuoleman kohtaamisesta ja satujen taiasta.
Läheisen kuolema ei koskaan tunnu reilulta, mutta erityisen kovasti sattuu sydämeen, kun pieni lapsi menettää vanhempansa. Miten lapselle voi selittää, ettei tämä koskaan enää tule näkemään äitiään? Miten lapsen mieli käsittää kuoleman peruuttamattomuuden?
Näin synkistä lähtökohdista alkaa Ni no Kuni, japanilaisten roolipelistudio Level 5:n ja legendaarisen animaatioyhtiö Studio Ghiblin yhteisprojekti. Kun 13-vuotiaan Oliverin sydänvikainen yksinhuoltajaäiti kuolee pelastettuaan poikansa hukkumiselta, eristäytyy murheen murtama poika maailmalta huoneeseensa. Toivo rakkaan äidin jälleennäkemisestä ja itsensä kuoleman selättämisestä syttyy, kun pojan kyyneleet herättävät henkiin vanhan pehmolelun.
Lelu esittäytyy keijujen ruhtinas Drippyksi toisesta maailmasta. Banaania muistuttava lyhtynenä vie pojan mukanaan satumaahan, joka kärsii valkoisen noidan ja tätä palvelevan mustan hengen tyranniasta. Jos puhdassydäminen Oliver onnistuu pelastamaan tämän maailman, on keijun mukaan kenties mahdollista herättää pojan äiti kuolleista. Kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta.
Konkareiden kotiinpaluu
Japanilaisten roolipelien ummehtuneessa nykytilassa Ni no Kuni on kuin raikas tuulahdus menneisyydestä. Se on rakenteeltaan äärimmäisen yksinkertainen ja puhdasoppinen vanhan koulukunnan japsirope, joka ottaa menneiden aikojen klassikoista kaiken hyvän ja unohtaa useimmat aikansa eläneet konventiot. Reseptistä syntyy seikkailu, joka palautti mieleeni minkä takia aikanaan ihastuin japanilaisiin roolipeleihin lajityyppinä. Ni no Kuni on elämää suurempi seikkailu, joka tempaisee mukaansa Ghiblin lämpöä hehkuvaan satumaailmaan. Nykyaikaisten Final Fantasyjen rännijuoksuropelluksiin kyllästyneelle Ni no Kuni on kuin palaisi kotiin.
Parhaiden perinteiden mukaisesti Ni no Kunissa on laaja, avoin maailmankartta, jossa sankarit seikkailevat kirjavan erilaisissa kaupungeissa ja luolastoissa seuraten suoraviivaista juonta matkakohteesta toiseen. Oliver-pojan matka on mitä parhainta Ghiblin fanien palvelua, sillä Ni no Kunin maailmasta löytyy tyylillisiä viittauksia lähes kaikkiin Studio Ghiblin perustaneen ohjaajanero Hayayo Miyazakin elokuviin, aina Prinsessa Mononoken luonnonhenkien maisemasta Porco Rosson teolliseen romantiikkaan.
Ni no Kuni nojaa perinteisiin, mutta se ei kahlitse itseään niihin, niin kuin japanilaispeleillä on valitettavan usein ollut tapana. Vanhaa ropereseptiä on terästetty hyväksi havaituilla moderneilla ratkaisuilla, kuten mahdollisuudella tallentaa missä tahansa luolastojen ulkopuolella. Myös satunnaistaistelut ovat menneisyyttä. Ni no Kunin maailma on hirviöitä pullollaan, mutta ne kaikki näkyvät kartalla ja luolastoissa. Heikommat hirviöt jopa lähtevät karkuun Oliverin nähdessään, mikä säästää puuduttavalta rääpäleiden mäiskimiseltä.
Ghiblin elokuvien pasifistinen luonne ei ole välittynyt Ni no Kuniin, sillä pelissä tapellaan paljon. Taistelusysteemi on puoliksi tosiaikainen ja muistuttaa jonkin verran Final Fantasy XII:ta. Hidastempoisen taktikoinnin sijaan monsut taltutetaan nopeilla reflekseillä. Sankareiden ei tarvitse liata käsiään, sillä heidän rinnallaan taistelevat pokemontyyliin kesytetyt lemmikkihirviöt. Jokainen rivihirviö on kesytettävissä, varastoon niitä mahtuu peräti neljäsataa erilaista.
Taistelussa hahmoilla on käytössään kolme hirviötä per naama, joskin vain yhtä voi käyttää kerrallaan. Yksi hirviö on yleensä hyvä vain yhdessä asiassa, minkä vuoksi monipuolisuus on valttia joukkuetta luodessa. Hirviö jakaa terveys- ja taikapisteensä isäntänsä kanssa, joten tykinruokana niitä ei voi käyttää.
Velho elää puutteessa
Kolmesta hahmosta ohjataan taistelussa kerrallaan vain yhtä, muut ovat tekoälyn hihnassa. Sitä voi ohjeistaa yksinkertaisilla taktisilla ohjeilla, kuten parantamiseen tai hyökkäämiseen kehottamisella. Ohjeet olisivat kaivanneet mahdollisuutta hienosäätöön, sillä nykyisellään tekoäly tuhlaa kaikki kallisarvoiset taikapisteensä tuhotonta vauhtia, ellei sitä erikseen kiellä käyttämästä mitään kykyjä. Se vaan tuppaa olemaan vaarallista, sillä henki on herkässä nopeissa taisteluissa ilman kaverien parannuskykyjä. Kuolema ei onneksi ole lopullinen, hahmot palaavat elävien kirjoihin kokemuspisteineen maksamalla kymmenyksen lompakosta.
Esineitä tekoäly ei osaa ollenkaan käyttää, vaikka parantavat esineet ovat paljon taloudellisempia kuin taikojen käyttö. Manaa palauttavat kahvijuomat ovat törkeän kalliita kaupoissa, joten loitsujen kanssa on jatkuvasti kitsasteltava. Hieman halvemmalla selviää käyttämällä alkemiaa, jolla luodaan uusia esineitä yhdistelemällä vanhoja, mutta monet perustasonkin raaka-aineet ovat harvinaisia.
Taistelusysteemin vahvuus on siinä, että kamppailut ovat nopeita ja energisiä. Sen merkittävä heikkous on siinä, että kaikki kärhämät ovat pohjimmiltaan samanlaisia puoliautomaattisia sähläyksiä. Samat taktiikat toimivat lähes aina, korkeintaan on vaihdettava käytettävien loitsujen tyyppiä vihujen heikkouksien mukaan. Haaste syntyy lähinnä reaktionopeudesta ja taikapisteitä parantavien juomien hamstraamisesta.
Hirviöiden kasvattamisesta on tehty hauska metapeli taistelun ympärille. Lemmikkejä ruokitaan erityyppisillä herkuilla niiden lajin mukaan, mikä kasvattaa taistelijoiden ominaisuuksia. Hirviöt voi myös saada muuttamaan muotoaan kehittyneemmiksi malleiksi, joskin hintana on tason nollautuminen. Uudelleen levelöinti on onneksi nopeaa.
Satumaailman pauloissa
Ni no Kuni on vahvan visuaalisen suunnittelunsa ansiosta kauneimpia koskaan näkemiäni pelejä. Se onnistuu siirtämään Ghiblin persoonallisen kaksiulotteisen piirrosanimaatioilmeen kolmanteen ulottuvuuteen parhaimmalla koskaan näkemälläni cel shading -grafiikalla. Pelissä on myös Ghiblin tekemiä kaksiulotteisia välianimaatioita, mutta niiden animointi ei ole läheskään yhtä sulavaa kuin studion elokuvissa.
Animointikitsastelun tarkoituksena on epäilemättä säästää levytilaa, sillä peli on myös pituutensa puolesta japanilaisten perinteiden mukainen. Pelkän tarinan läpijuoksemiseen menee lähemmäs 50 tuntia, ja sivussa tehtävää pikkupuuhaa on myös runsaasti. Sivuhommia on niin paljon, että varsinaiseen grindaamiseen ei levelöintimielessä tarvitse ryhtyä.
Hienona lisänä pelin länkkärijulkaisuun on jätetty vaihtoehdoksi alkuperäinen japanilainen ääniraita. Valinta kahden kieliraidan välillä on makukysymys, sillä molemmat ovat laadultaan oikein hyviä. Englantidubbi häiritsee lähinnä piirretyissä välianimaatioissa, joiden huulisynkkaus ei ole kohdallaan. Ääniraita on sivuosassa, sillä suurin osa dialogista on vain tekstimuodossa.
PS3:n Ni no Kuni on laajennettu ja uusittu versio kaksi vuotta vanhasta Nintendo DS:n vain Japanissa julkaistusta pelistä. Käsikonsoliperinne näkyy pelin loitsuvalikoimassa, jossa jokaiselle loitsulle on oma piirrettävä riimunsa. Pleikkarilla nämä kosketusnäyttöä tarvitsevat kuviot ovat tyhjän panttina. Nyt olisi Wii U -käännökselle tarvetta!
Sukupolvien seikkailu
Pelin jokaisesta yksityiskohdasta näkee, että Ni no Kuni on tehty rakkaudesta genreen. Hämmästyttävin detalji on se, että pelin sisälle on kirjoitettu kokonainen, usean sadan sivun pituinen, kuvitettu velhon käsikirja, josta löytyy sekä käytännön tietoa, kuten esine- ja hirviölistoja, kuin myös satuja ja muuta turhanpäiväistä tunnelmointia. Alkuperäinen Nintendo DS -peli kuulemma tuli oikean fyysisen kirjan kanssa, mutta meidän gaijinien on tyydyttävä virtuaaliopukseen.
Kuten Ghiblin elokuvat, on Ni no Kuni todellinen kaikenikäisten tarina. Pinnalta kevytmielinen ja pirteän näköinen fantasiaseikkailu maistuu sellaisenaan myös nuoremmille pelaajille, kun taas vanhemmat nauttivat haastavasta luolastoseikkailusta ja tarinan hienovaraisemmasta ulottuvuudesta. Pelin pinnalta pirteän tarinan alapuolelta löytyy monitulkintainen juoni, joka ei anna selkeätä vastausta siihen, ovatko pelin tapahtumat oikeastaan todellisia.
Onko Oliver oikeasti vieraassa maailmassa, vai onko Ni no Kuni vain äitinsä kuolemasta traumatisoituneen lapsen selviytymismekanismina syntynyt kuvitelma? Molempia tulkintoja tukevia vihjeitä löytyy pelin varrelta, mutta selkeätä vastausta ei anneta. Mainittakoon, etten pelin pituuden takia ehtinyt nähdä loppua, joten en tiedä, jätetäänkö tarinan todellinen luonne avoimeksi vai tuleeko sille selkeä päätös.Toivottavasti ei tule, sillä monitulkintaisuus on tämän tarinan rikkaus.
Ni no Kuni on rakkausballadi kaikelle sille, mikä on hyvää ja kaunista japanilaisten roolipelien perinteissä. Sen suuresta seikkailusta innostuu kovettunut kyynikkokin, sen piilevä murhemielisyys sekä satumainen kauneus särkevät sydämen.
Lassi Lapintie
87
