Kaikissa hyvissä tarinoissa käydään pohjalla ennen nousua.
Vuosi sitten Ninja Gaiden 3 oli pohjalla. Orpo peliparka oli menettänyt isänsä, tyylikkään tyylittömyyden gurun
Tomonobu Itagakin.
Johtui se sitten Itagakin lähdöstä tai studion tavoitteesta avata sarjaa laajemmalle yleisölle, mutta Ninja Gaiden 3 oli pettymys kaikille. Arvon kollega Lukkarinen totesi että ”Team Ninja onnistuu tekemään Ninja Gaidenista helpommin lähestyttävän, mutta hinta on liian raju. Loistava taistelujärjestelmä on täysin vesitetty, kunnioitusta herättäneet vastustajat ovat muisto vain. Edes veren hehkuva puna ei riitä piristämään pelin latteaa harmaata keskinkertaisuutta”, ja lätkäisi perään 68 pistettä.
Sitten kerrottiin Team Ninjan kuunnelleen kolmosen aiheuttamaa ruykutusta. Razor’s Edgen eli U-version luvattiin olevan raaempi, monipuolisempi, paremmin rytmitetty ja ennen kaikkea vaikeampi. Uskallanko toivoa parasta?
Maailman ääriin
Mystinen terroristiryhmä kaappaa Ison-Britannian pääministerin ja vaatii lunnaaksi mestarininja Ryu Hayabusaa. Japanin puolustusvoimat nappaa ninjan mukaansa ja lennättää hänet keskelle Lontoota antamaan teroille isän katanasta.
Tästä alkaa ympäri maailmaa singahteleva tarinavyyhti, jossa ei ole päätä eikä häntää. Mutta se viihdyttää: ensin taistellaan ninjoja vastaan Pariisin katoilla, sitten pilkotaan tyrannosaurusta trooppisella saarella, myöhemmin hakataan jättiläisdemonimuorin syyliä rikki. Kaikki tehdään niin vakavalla naamalla, että pakostakin naurattaa.
Parissa tarinakentässä päästetään irti Dead or Alivesta lainattu terhakas Ayane-ninjatar. Ayanen liikkeet ovat kiitettävän vaihtelevia Ryun säiläilyyn verrattuna, shurikenien sijaan lentelevät räjähtävät tikarit ja yhden pitkän miekan tilalla ilmaa halkoo kaksi lyhyempää.
Yksi Razor’s Edgen mainoslauseista oli välivideoiden määrän vähentäminen. Harmillisesti leikkauksia on tehty Ninja Gaiden 3:n mielenkiintoisimmassa sivujuonteessa, pohdinnassa toimintasankarin satojen rivivihollisten silmittömästä tappamisesta. Pahikset yrittävät edelleen syyllistää Ryuta joukkomurhaamisesta, mutta Razor’s Edgen kivikasvoninja kamppailee nyt vihollisaaltojen, ei omantuntonsa kanssa.
Auttava käsi katki
Ammoisista ajoista lähtien Ninja Gaiden on ollut synonyymi pirullisen tiukalle, mutta poikkeuksetta palkitsevalle vaikeustasolle. Ninja Gaiden 3:n isoin synti oli läpikävelyksi muuttunut haasteettomuus, kuin litsari jokaiselle aiempien pelien ystävälle. Onko tämä etiäinen myös isänsä menettävälle Dark Souls kakkoselle?
Razor’s Edgen ykkösuudistus on tappiin käännetty vaikeustasoruuvi. Vuosi sitten riitti, kun naputti yhtä nappia ja talsi seuraavaan taisteluun. Nyt on pidettävä silmät auki ja kieli keskellä suuta. Ilman torjuntoja ja väistelyjä ei selviä hengissä edes tavallisista rivivihollisista, sillä mokomat osaavat kaikki ilkeät temput selkäänpuukotuksista henkihieverissä suoritettuihin itsemurhaiskuihin.
Valitettavasti pelkkä vaikeustason kiristäminen ei korjaa sitä, mikä on valmiiksi rikki. Vaikka taistelusysteemin pahimmat kolhut on siloteltu, hukkaa Ryu iskujen ilmansuunnan aivan liian helposti ja hukkuu vihollismeren sekaan. Kova vaikeustaso on palkitseva niin kauan, kun virheistä voi syyttää vain itseään eikä vastaan hankaavaa tekniikkaa. Nööseille on edelleen sarkastisesti nimetty Hero-vaikeustaso, jossa vaikeinta on saada Ryu potkaisemaan tyhjää, kiitos kuoleman kielillä aktivoituvan automaattisen torjunnan ja väistelyn.
Vaikean taistelun voitosta jopa palkitaan. Monipuolinen silpominen kerryttää Karma-tiliä, jota voi vaihtaa uusiin liikkeisiin, aseisiin ja Ninpo-taikoihin. Lisäksi tarkalla tutkimisella kenttien nurkista löytyy scarabeja, jotka kerryttävät saatavilla olevien päivitysten määrää. Normaalista vaikeustasosta ylöspäin voi myös vierailla haastekentissä, joissa pitää tehdä selvää vihollisaalloista ja lopulta joistain aiemman Ninja Gaidenin pomoista.
Vaikeustason tiukentuessa myös itse toiminta on muuttunut vielä hurmeisemmaksi. Kakkosesta tutut irtoavat raajat tekevät paluun, ja vaikka ne eivät jääkään kakkosen tapaan kentälle, on Razor’s Edge ihan rehellisesti yksi väkivaltaisimmista peleistä, mitä olen koskaan pelannut. Ninja Gaiden 3 jos mikä ansaitsee 18 vuoden ikärajansa.
Parempi ninja netissä kuin kymmenen oksalla
Wii U:n täppäri on normipelissä melko toimeton. Kosketusnäytön nurkissa on napit ominaisuuksille, ne löytyvät myös toimintanapeista, ja siinä se. Mahdollisuus pelata täppärin näytöltä on kyllä tervetullut. Parhaan pelikokemuksen saa Pro Controllerilla, joka sopii Ninja Gaideniin kuin shuriken otsalohkoon.
Nettipeli yksinpelinä tunnetussa ninjailussa kummastutti jo alkuperäisessä kolmosessa. Perusmatseissa maksimissaan kahdeksan itse vaatetettua ninjaa kamppailee keskenään avoimissa kentissä. Joko itselläni kävi huono tuuri, tai sitten aivan kaikki Wii U:lla netissä pelaavat ovat ninjamestareita, joiden päihittämistä varten pitäisi omata Harri Ilkon pelitaidot.
Toisena moninpelimuotona on haastetehtävät, joita voi harrastaa netin yli co-op-kaverin kanssa. Lyhyet haasteet viihdyttivät minua vastakkainasettelua enemmän, koska haastetehtävien tietokonevastuksille jopa pärjäsin.
Razor’s Edge on kuin uusi peli, juuri sellainen, millainen Ninja Gaiden 3:n olisi pitänyt jo vuosi sitten olla. Kympin suoritus se edelleenkään ole, sillä tylsä kenttäsuunnittelu, epätasainen vaikeustaso ja Ryun oikukas käytös tiukoissa taisteluissa hilaavat pistetiliä alas. Mutta järjetön juoni ja hurmeinen toiminta koukuttivat niin paljon, että uuden Ninja Gaiden 3:n jo hyväksyy osaksi sarjaa.
Juho Penttilä
OTTO! UUDE
80
