Goichi Sudalla eli Suda 51:llä on intohimoa ja visiota. Jos videopelit ovat taidetta, No More Heroes on poptaidetta.
Goichi Sudalle, peliteollisuuden oman tien kulkijalle, jatko-osan tekeminen on tietysti pieni tyylirikko itsessään, mutta kun meno on entistä oudompaa ja parhailla paloilla mehustellaan, ei pelimies voi kuin kiittää. Varmistelemassa ei olla, sillä jälki on edelleen melko rosoista. No More Heroes 2 vilisee villejä ideoita, omituista huumoria ja vain viitteellisesti viimeistelyä.
Tapahtui viime jaksossa. ”Ei kiinnosta”, toteaa Sylvia, No More Heroesin kohtalokas nainen. Juonen taso selviää jo alkumetreillä, jolloin tapetaan Helter Skelterin veli Skelter Helter. Päättömän meiningin ja omituisuuksien keskellä olo on kuin Liisalla Ihmemaassa.
Hulluista hatuntekijöistä ei Santa Destroyssa tosin ole tietoakaan, vaan kuvasto on japanilaista tirkistelyä, sarjakuvaväkivaltaa, nörttiparodiaa ja puolikäsittämätöntä, mutta huvittavaa dialogia omituisten pomovastustajien kanssa. Ehkä tämä on japanilainen mielenmaisema. Tai no, eivät kai kaikki 127 miljoonaa näin outoja ole.
Plip, plop, tilulilulii
Travis Touchdown, otaku-nörttiyden ruumiillistuma, on ihan samassa pisteessä kuin pari vuotta sitten. Duuni on edelleen hanttihommaa, kämppänä on sama luukku, elämän sisältönä anime ja wrestling. Vieläkään ei taideta olla kuluvalla vuosituhannella, sillä Travis ei surffaa päiviään netissä eikä edes omista tietokonetta.
Olohuoneen roskakori pursuaa käytettyjä nessuja, joten on korkea aika päästä tappamaan muutakin kuin aikaa. Palkkatappajakeikat saadaan Sylvialta, tutulta agentilta. Sylvian jutut ovat aivan käsittämättömiä, mikä on oiva allegoria sille, kuinka käsittämätön nainen on hentai-hörhölle.
Tarkoituksena on valloittaa murhamiesten ykköspaikka takaisin. Ensin listitään joukko rivivihollisia ja lopuksi päästetään korkeammalle rankattu kollega päiviltä. Kaupungilla ei enää haahuilla, vaan pätkäduunit, kauppareissut ja tappokeikat valitaan suoraan listalta. Toimeksiantoja varten ei tarvitse kerätä rahaa hanttihommissa, vaan halutessaan voi siirtyä valikon kautta keikasta toiseen.
Ansainta ei muutenkaan tunnu pakkopullalta, sillä vapaaehtoiset pätkäduunit on toteutettu kuin pahais…. parhaimmat kasaripelit. Pizzalähetin hommat hoidetaan Hang-On-tyylisenä raitakaahailuna, joka tavoittaa sympaattisella tavalla kurjien 8-bittisten kotikäännösten kökköyden 80-luvun Segan kolikkopelistä.
Muut minipelit, kuten tuholaistorjunta ja kookospähkinäjahti, on kuvattu retrosti ylhäältä tai sivulta. Yksinkertaiset pikkupelit eivät ole yhtään hassumpia. Autenttisen ulkonäön ja kasarisamplejen ansiosta olo on aika nostalginen.
Palkkarahat voi käyttää parempiin miekkoihin tai treenata punttisalitreeneillä. Edistyneemmät treenikerrat rahastavat kuin kotimaiset kuntoklubit, ja uudet miekat vasta kalliita ovatkin. Ilmankin pärjää, mutta innokasta vaanii burnout.
Retrosti cool -kasarityyli on muutenkin isossa osassa grafiikassa ja äänissä. Kokonaisuus on itsetietoinen sekamelska, mutta tyylikäs. Viimeksi tuli haukuttua pyttyhuumoria, mutta jos herra Taiteilija kerran pitää tarpeita luonnollisena osana No More Heroesia, niin menköön.
Grafiikka on vähemmän kirveellä veistettyä kuin viimeksi, mutta meno on silti karua. Erityisesti silloin, kun irrottaa katseen vihollisesta. Ei kai olisi pitänyt ostaa isompaa televisiota, sillä pikselimössö, sahalaita ja yleinen karuus saavat silmät verestämään. Ehkä peli parodioi rumaa Wii-grafiikkaa.
Kova meno, tukeva etukeno
Otakun ase on loisteputkikatana, joka toimii peittelemättä myös mitättömän miehisyyden korvikkeena. 3D-taistelun liikevarastoon kuuluvat ylä-, ala- ja voimalyönnit sekä potkut ja väistöt. Vihollinen lopetetaan katkaisuhoitona tai wrestling-liikkeillä. Normaaliliikkeet lähtevät napeista ja tateista, lopetusliikkeet huidotaan. Hektinen mutta vaivaton taistelu ja vimmaiset lopetukset ovat edelleen wimmainen yhdistelmä.
Onnistunut tappo voi viedä pimeälle puolelle (mistäköhän tämänkin keksineet), jonka voimista karuin on tiikeriksi muuttuminen. Kun tiikeri loikkaa, ei huoneen maalaaminen punaiseksi kestä kauan. Uutuutena voimat voi myös itse käynnistää, jos tappoputki pysyy katkeamattomana kyllin kauan.
Herkät eurooppalaiset saavat taistelussa happy endingin, sillä verisensuurista on luvattu luopua. Viholliset halkeavat pystyyn, vaakaan tai vinottain ja purskahtelevat verisuihkulähteiksi. Mikään yrmeä läträyspeli sarjakuvamainen No More Heores ei silti ole, punaväri nyt vain kuuluu kokonaisuuteen.
Ilman älyn häivää toimivaa kameraa ei ole saatu kuriin. Mokoman saa komennettua selän taakse ja vihollisesta toiseen lukitusnapilla, mutta sujuvasta ollaan edelleen kaukana. Käämi palaa viimeistään, kun ilmansuunnat ovat hukassa pomotaistelussa tai onneton hyppely menee päin seiniä.
Pomoja edeltävät kujanjuoksut ovat melko lyhyitä ja muutamassa tapauksessa mennään ihan suoraan asiaan. Hyvä, sillä mätössä ei edelleenkään ole paljon vaihtelua. Pop- ja peliviittauksia vilisee, esimerkiksi kauhukenttä on kuin suoraan Resident Evilistä ja hiippailu Metal Gear Solidista. Eihän sitä ole tehty tippaakaan kunnolla, mutta nyökkäys on silti hauska.
Tyyli ennen kaikkea
No More Heroes elää tyylistä ja omalaatuisuudesta. Parasta pannaan pomotaisteluissa ja välinäytöksissä. Näyttäviä comebackejakaan ei ole unohdettu, eikä edes viime kerralla kahtia halkaistu ole estynyt tekemästä paluuta. Maailman ärsyttävin anime-otus on ilo hakata palasiksi. Kun taistelu käydään yhtäkkiä kerrostalon korkuisilla mechoilla, ei campista voi olla huvittumatta, vaikka robotin kontrollit ovat aivan kivikautiset.
Hiomattomuuteen törmää melkein joka pomotaistelussa. Hyökkäyskuviot ovat yksinkertaisia, samoin kuviot, joilla voitto korjataan kotiin. Voittaminen vaatii välillä jyystämistä, sillä hermot kiristyvät vastustajan epäreiluista hyökkäyksistä. Varsinkin loppupuolella vihollisten kestävyys jo vähän rassaa, mutta vaikeustaso heilahtelee muutenkin oudosti läpi pelin.
Huonoimmillaankin meno on hauskaa nokkeluutensa ansiosta. Armoniskua odottava goottihirvitys kysyi: ”Eikö ollut tarttuva biisi?”, kun ärsyttävä j-pop porautui suoraan aivoihin. Itse taistelu ei ollut erikoinen, mutta huumori pelasti paljon.
No More Heroes 2 on peli, jolle antaa anteeksi yksinkertaisuudet ja kömmähdykset, kun samaan aikaa huvittuu tyylien sekamelskasta, retroseksuaalisuudesta ja ajan henkeen sopivasta vinksahtaneesta japanofiliasta.
80
