Japanilainen Goichi Suda, taiteilijanimeltään Suda 51, tekee omaleimaisia pelejä palkkamurhaajista.
No More Heroes julistaa: ”Punk’s not dead”. Toisin sanoen tehdään, mitä halutaan ja jos se ei miellytä, niin ei voi mitään. Mutta miten kapina näkyy läpeensä japanilaisessa pelissä?
No More Heroes on provosoiva ja itsetietoinen. Se leikittelee pelimäisyydellään, pelaamisen kliseillä ja menee astetta pidemmälle tiedostamalla pelaajatkin. Osa valinnoista toimii, osa ei, mutta ainakin ne synnyttävät reaktion, ja se on piristävää. Bulkkipelien laskelmoitu keskinkertaisuus on niin läpeensä tylsää.
Sankari Travis Touchdown on himopelaajan karikatyyri. Hän asuu keräilyroinalla sisustetussa luukussa ja tekee hanttihommia, jotta voisi vapaa-ajallaan leikkiä palkkamurhaajaa. Muita kaverin harrastuksia ovat anime, porno ja pelle… ei kun showpaini. Travisin puheet ovat suuret ja ulkonäkö sliipattu, mutta kun eteen osuu oikea rotunainen, puskee pelimiehen suusta änkytystä ja kolmoispistettä.
Nörttimus maximuksen ase on tietysti valomiekka. Elämän tarkoitus löytyy, kun kohtalokas nainen tarjoaa tappokeikkaa. Sen jälkeen ei paluuta ole. Murhaajien ranking-listalla on kymmenen nimeä ja suuntia kaksi – ylös tai hautaan.
Vain yksi voi voittaa
Loppuviholliset ovat No More Heroesin bravuuri. Murhamiesten toplista on todellinen friikkisirkus. On tappavaa taikuria, laulavaa kyttää ja pesäpallomailan kanssa raivoavaa lolitaa. Vaikka peli on kreisi, on dialogi älykästä. Varsinaista tarinaa ei ole kuin nimeksi ja kohtaamiset ovat irrallisia, mutta seisovat kuitenkin omilla jaloillaan.
Toiminta on vauhdikasta miekkamätkintää kolmiulotteisessa maailmassa – perinteistä kolmatta persoonaa siis. Miekkailu on mukavan vaivatonta A-napin nakuttamista. B-nappi taas lyö tai potkaisee, jotta vastustajan saa tainnutettua tappavaa painiliikettä varten. Viholliseenlukitusnappi tuo kolmiulotteiseen taisteluun rotia. Hyökkäyksen korkeuden ylä- ja alahyökkäyksen välillä ratkaisee nokkelasti Wiimoten kallistuskulma.
Viimeisillään olevat viholliset lopetetaan kaukosäätimen sutaisulla ja hyvällä lykyllä huitaisu tappaa useamman kerralla. Painiliikkeissä heilutetaan sekä Motea että Nuntsaa. Jos taas taistelijoiden miekat kalahtavat yhteen, vispataan ohjainta vimmaisesti. Heilutteluliikkeiden annostelu on juuri oikea, ne tuovat taisteluun fyysisyyttä ja vimmaa, mutta samaan aikaan heiluttelu on riittävän vaivatonta eikä sitä ole liikaa. Miekkailu on näyttävää ja lisäjytyä siihen tuovat oikeissa paikoissa käytetyt pienet hidastusefektit.
Suurin osa mittelöistä käydään harmaata massaa vastaan, sillä ennen pomon pakeille pääsyä teurastetaan laumoittain maukkaperusjätkiä. Viholliset vaihtuvat tehtävästä toiseen: välillä vastassa on baseball-joukkue, välillä sotilaita, ja jossain vaiheessa raitapaitaisia hongankolistajia, joilla on pussi päässä. Kaikki ovat kuitenkin vastuksina lähes samanlaisia. Joskus taistelut tuntuvat puuduttavilta, mutta monotonisuuden huomioiden yllättävän harvoin.
Teknisiä mokia taistelussa on kaksi. Kamerakulma estää välillä rosvosektorin turvaamisen. Lisäksi taistelussa tärkeät väistöliikkeet tehdään Wiimoten ristiohjaimella. Sen käyttö vaatii peukalolla kurottamista – pelintekijöiden luulisi jo tajuavan, ettei se ole hyvä juttu.
Kentät ovat minimalistisia. Tuntuu jopa, että Suda 51 iskee pelaajalle silmää, kun eräs kentistä on pitkä suora käytävä. (Kenttä ei tosin kestä kauan.) Vastaava fiilis tulee, kun peli tekee jotain vähän eri tavalla kuin peleissä on yleensä tapana. Kaiken keskellä ei tunnu edes järin erikoiselta, kun peli käskee irrottamaan Nunchuckin ja panee pelaamaan perinteistä 2D-shmuppia. Se ei liity kunnolla mihinkään, eikä ole edes hyvä, mutta hetken hämäryys kutkuttaa.
Toisaalta, kun yritys olla omalaatuinen on kova, tulee myös huteja. Peli tallennetaan istumalla pöntölle. Heko heko. Kymmenet vessakäynnit ja ruudun peittyminen vessapaperiin eivät naurata. Ei ole myöskään hah-hah-hauskaa kuunnella jokaisen tehtävän jälkeen puhelinvastaajasta, minkä pornovideon Travis on jättänyt palauttamatta. Se on pelaajan aliarvioimista. Tai ehkä vika on minussa, kun aikanaan valitsin Myrkyn sijaan Pahkasian. Puihin menevät vitsit eivät silti pahemmin rassaa.
Grafiikka leikittelee korostetulla pelimäisyydellä. Energiapalkit, valikot ja muu oheisgrafiikka on tehty 80-luvun tyylisellä palikkagrafiikalla. Välillä myös musiikki retroilee. Itse maailma ja hahmot ovat sarjakuvamaisia. Grafiikka on samaan aikaan tyylikästä ja rumaa. Teknisesti parasta on sujuva ruudunpäivitys taisteluiden aikana. Paikoitellen karuus on lähes Nintendo 64 -tasoa, mutta toisin kuin kasarigrafiikat, se ei ole tyylikästä.
Santa Destroy – avoin kaupunki
Pomon tappamisen jälkeen ei rynnätä heti seuraavan kannoille, vaan uusi keikka palkkamurhaajien kattojärjestöltä maksaa ison nipun riihikuivaa. Hykerryttää, kun miettii, miten on päädytty peliin, jossa leikitään vuoroin supertappajaa ja vuoroin ajetaan nurmikkoa, putsataan graffiteja, tankataan autoja tai tehdään muita hanttihommia.
Mutta vaikka ajatus on hauska, käytäntö ei niinkään ole. Hanttihommat ovat yksinkertaisia minipelejä. Onneksi niitä on monenlaisia, ne ovat lyhyitä ja palkka on kova. Osa duuneista on lyhyitä tappokeikkoja. En läpipeluunkaan jälkeen osannut päättää, onko älyttömän idean arvo loppujen lopuksi plus miinus nolla vaiko pakkasella. Joka tapauksessa on ihan hyvä, että monotonisen taistelun väliin isketään jotain ihan muuta. Vasta pelin loppupuoliskolla, kun rahaa pitää kerätä myös uusiin miekkoihin, ottavat prekaarin paskaduunit päähän.
Vielä kyseenalaisempi lisä peruskonseptiin on Grand Theft Auto -tyylinen avoin kaupunki, jossa Travis päräyttää prätkällään duunista toiseen. Kaupunki on mielikuvitukseton ja kuollut, eikä sillä ole paljonkaan tekemistä itse tehtävien kanssa. Teknisestikin ympäristö on amatöörimäisen alapuolella. Rakennukset on rakennettu parista hassusta polygonista ja päällystetty tekstuureilla, joita Nintendo DS:kin pyörittäisi. Silti rakennuskanta ilmestyy usein tyhjästä ja sahalaidat raastavat silmiä eikä ruudunpäivitys pysy kasassa. Prätkän tuntuma on lähinnä varoittava esimerkki.
Itsesensuuri näivettää
No More Heroesin kuuluisi olla verikekkeri, jossa päät lentävät, miekka halkoo ruumiita ja kuolleet muuttuvat verisuihkulähteiksi. Liekö kyse Manhunt 2 -polemiikista, sillä eurooppalainen ja japanilainen versio ovat täysin verettömiä. Kuolleet poksahtavat tuhkaksi ja kolikoiksi. Sensuroimaton Director’s Cut on julkaistu vain Amerikassa. Vertailuvideoita löytyy Youtubesta.
Ei niin, etteikö No More Heroes toimisi ilman veribukkakeakin, mutta on ikävää, että vahvasti oman tyylisiä pelejään tekevä auteur-pelikehittäjä pakotetaan näin silmiinpistäviin kompromisseihin. Killbillmäinen yliampuva väkivalta on osa peliä ja minäkin haluaisin läträtä. Kaikki mulle heti nyt! Näitä tapauksia varten peleille voi antaa 18 vuoden pakottavan ikärajan.
Kokonaisuutena No More Heroes on kuin kirveellä veistetty. Tärkein eli taistelu on yksinkertaista, mutta viihdyttävää. Se, tyylittely ja pienet omaperäiset piirteet kantavat pitkälle, mutta samaan aikaan moni asia on tehty suurpiirteisesti ja suorastaan tökerösti. Vaikka No More Heroes ei ole miltään osin mestariteos, antaa persoonallisen pelin hölmöydet pääosin anteeksi. Kaksitoista tuntia, kymmenen friikkiä, eikä aika käynyt pitkäksi. Oliko peli hyvä? Ei – ei suorastaan, mutta mielenkiintoinen. No More Heroes jää mieleen.
79
