tuomas@pelit.fi
Tuomas Honkala on Pelit-lehden uutistoimittaja. Hän kävi salaa ostamassa Guitar Hero III:n ja lisäskeban, vaikka julkisesti väittää inhoavansa sitä renkutusta. Tuomas harjoittelee huonolla menestyksellä mediumilla tiluttamista.
* * * * *
Vuoden vaihtuessa on hyvä pysähtyä muistelemaan menneitä.
Pelivuosi 2007 käynnistyi hieman hitaasti, mutta petrasi loppua kohden ehkä parhaimmaksi pelivuodeksi koskaan. Näimme koko joukon hypetettyjä pelejä – Supreme Commander, Super Mario Galaxy, Halo 3, BioShock, Assassin’s Creed, Mass Effect – jotka olivat kuin olivatkin odotuksensa arvoisia. Vuoden kovin yllättäjä oli kuitenkin Half-Life 2:sta veistetty Orange Box. Rahastukselta vaikuttanut appelsiinilaatikko osoittautui laaturäiskinnän runsaudensarveksi ja joka euronsa väärtiksi.
Kivenkovana Halo-fanina Halo 3:n ilmestyminen oli pelivuoteni kohokohta. Olin henkisesti valmistautunut nimeämään sen vuoden peliksi, mutta vaikka peli vastasikin odotuksiini, se ei onnistunut ylittämään niitä. Syyskuussa en sitä vielä osannut aavistaa, mutta vuoden järisyttävin pelikokemus odotti vasta kahden kuukauden päässä. Olihan minulla hyvät ennakkoaavistukset Mass Effectistä, mutta silti tuo scifi-eepos onnistui iskemään kovempaa kuin yksikään peli vuosikausiin.
Mass Effect pamahti minulla läpi joskus neljältä aamuyöllä. Vaikka olin valehtelematta ihan sikaväsynyt monta yötä putkeen jatkuneesta maratonpelaamisesta, jäin täydellisen lumoutuneena kuuntelemaan pelin loppubiisiä. Krediittien taustalla soinut Faunts-yhtyeen häpeämättömän kasarihenkinen M4 Part II kruunasi täysin odottamattomalla tavalla pelin muutenkin uljaan lopetuksen. Ajattelin, että vitsi miten hyvä biisi, tämähän on pakko kuunnella uudestaan. Pelasin lopputaistelun uudestaan ja katselin lopputekstit läpi vielä kerran. Vasta sen jälkeen painuin pehkuihin.
Neljäseiska
En ole enää vuosiin välittänyt Hitman-peleistä, mutta silti siitä ei pääse mihinkään, että Xavier Gansin Hitman-elokuva on kauheata paskaa. Puolitoista tuntia mielenkiinnotonta väkivaltaa ja tarkoituksetonta poseerausta – tekee oikein pahaa katsoa Deadwoodin Timothy Olyphantia näin typerässä elokuvassa. Täysin selittämättömästi käynnistyvää neljän iskumiehen miekkailukohtausta katsoessa herää kysymys: kuka voi keksiä näin typeriä juonenkäänteitä?
Gansin ohjaustyö ei kelpaa edes Hitman-pelien faneille. He olisivat sekavan sijaan räiskintätoiminnan sijaan toivoneet elokuvalta loputonta täydellisten murhien ja lavastettujen onnettomuuksien kavalkadia. Sekö sitten olisi ollut parempi elokuva? Epäilen suuresti. Minusta olisi parempi vain hyväksyä se, ettei ilmeettömästä arjalaisesta viivakoodipäästä ole kovin kummoiseksi elokuvasankariksi.
Lopettaisivat jo pelielokuvien tekemisen. Tai okei, Halo-elokuvalle soisin vielä mahdollisuuden.
Väärin arvosteltu
En usko, että kovin moni suomalainen tunnistaa Jeff Gerstmannia nimeltä, mutta hänen kohtalonsa herättää todella tärkeitä kysymyksiä pelimedian ja pelifirmojen riippuvuussuhteista. 32-vuotias Gerstmann oli amerikkalaisen GameSpotin pitkäaikaisimpia toimittajia. Hän ehti työskennellä pelisivuston toimituksessa yhdentoista vuoden ajan, edeten lopulta peliarvostelijoiden esimieheksi.
Gerstmannin pitkä ura sai rypyn sen jälkeen, kun GameSpot oli julkaissut hänen kriittisen arvionsa Kane & Lynch: Dead Menista. Gerstmann haukkui pelin lyttyyn ja antoi sille kutosen arvosanan. Siitä, mitä seuraavaksi tapahtui, liikkuu jos jonkinmoista tarinaa. Lopputulos oli kuitenkin se, että Kane & Lynchin mainoksilla tapetoitu GameSpot antoi Jeff Gerstmannille kenkää. Mikä epäilyttävintä, Gerstmannin kirjoittamaa arvostelua peukaloitiin jälkikäteen. Vaikka muutokset eivät olleet suuren suuria, ne on helppo tulkita tekstin sävyn pehmentämiseksi.
GameSpotin virallisen selityksen mukaan Gerstmannin työsuhteen päättymisen taustalla ovat kokonaan muut syyt kuin Kane & Lynchin peliarvostelu. GameSpot lisäksi kiistää kaiken painostuksen mainostajien eli Kane & Lynchin julkaisseen Eidoksen taholta. Meillä ei ole Gerstmannin versiota tapahtuneesta, koska hän on jostain syystä vaiennut tapauksen yksityiskohdista. Onko hänet maksettu hiljaiseksi?
Se ainakin on selvää, että pelimediaa pompotetaan maailmalla mielin määrin erilaisella sanelupolitiikalla. Yleensä kyse on "viattomasti" kanteen tai tiettyyn sivumäärään sitoutumisesta (ei kukaan kirjoita kuuden sivun diibadaaba-peliarvostelua huvikseen!), toisinaan täysin kestämättömistä arvosanavaatimuksista. Tässäkin numerossa on mukana peli, jolle julkaisija katsoi asiakseen vaatia vähintään 80 pisteen arvostelua. Muussa tapauksessa arvostelua ei olisi saanut julkaista.
Meidän kannaltamme tilanne oli yksinkertainen, koska kirjoittajamme oli joka tapauksessa antamassa pelille vaadittua korkeamman arvosanan. Muussa tapauksessa vaihtoehdot olisivat olleet vähissä. Olisimme voineet joko taipua sensuuriin ja jättää arvostelun julkaisematta tai polttaa välimme kyseiseen tahoon.
Aikainen lintu jne.
Julkaisimme Frontlines: Fuel of Warin arvostelun jo tässä numerossa, vaikka peli ilmestyy vasta helmikuussa. Tämä on poikkeuksellista, sillä yleensä pyrimme ajoittamaan arvostelumme mahdollisimman lähelle pelin ilmestymispäivää. Kantavana ajatuksenamme siis on, että saatte lukea niistä peleistä, jotka ovat juuri tulossa tai juuri tulleet myyntiin.
Frontlinesin tapauksessa syymme aikaiseen arvosteluun piilivät puhtaasti lehdenteon realismissa. Jollakin se lehti on täytettävä myös vuodenvaihteessa, joka on ylivoimaisesti hitainta aikaa pelibisneksessä. Käynnissä olleen betatestauksen ansiosta emme joutuneet tinkimään edes Frontlinesin moninpelin arvioinnista, sillä nettimatseihin riitti servereitä ja vastustajia niin PC:llä kuin Xbox 360:lläkin.
Vaikka Frontlines ei olekaan mikään viiden tähden peli, se oli huomattavasti mielenkiintoisempi vaihtoehto kuin ne pahnanpohjimmaiset pelit, joita olimme alun perin metsästäneet tammikuun numeron täytteeksi.
Teräväpiirtoa
Xbox 360:tä on rummutettu alusta pitäen konsolina, jonka pelit pääsevät oikeuksiinsa vain teräväpiirtotelevisiossa. Minä en antanut markkinamiesten hämätä, vaan pelasin sitkeästi vanhanmallisella ruudulla lähes kahden vuoden ajan. Joissakin peleissä teräväpiirron puute häiritsi enemmän (pikkuruista kirjoitusta sisältävässä Chromehoundsissa nyt ainakin), toisissa vähemmän. Kyse ei ollut vertailukohtien puutteesta, olihan meillä toimituksessa teräväpiirtotoosasta, jolla saatoin kokeilla kaikkia pelejä milloin halusin.
Lokakuussa vihdoin taivuin ja siirryin korkean erottelukyvyn aikakauteen. Kyllähän Xbox-pelit siinä kaunistuivat, mutta kannattaako siitä todella maksaa itsensä kipeäksi? Se on vähän siinä ja siinä.
HD DVD -leiriin asemoituneena masennuin kotimaisten kauppojen levytarjonnasta. Valikoimat ovat suppeat ja levyjen hintataso aivan pähkähullu. Miksi maksaisin lähes 30 euroa elokuvista, joita saa DVD:llä vitosella? Vielä kun jotain Medusan sinettiäkin katsellessa mielessä kaihersi koko ajan, että onko tässä nyt todella jokin paljain silmin havaittava ero tavalliseen DVD-kuvaan verrattuna. Stillien vertailussa ehkä, mutta liikkuva kuva antaa paljon anteeksi.
Uusi vuosi
Viime vuoden suurista pelijulkaisuista huolimatta myös alkavalta vuodelta – miksei seuraavaltakin – sopii odottaa vielä paljon hyvää.
Brothers in Arms: Hell’s Highwayn dokumentaarinen asenne toiseen maailmansotaan herättää hyviä ennakkoaavistuksia, samoin Condemned 2:n ahdistava selviytymiskauhu. Halo Wars voi olla hieno, vaikka Ensemble Studiosin Age-sarjan pelit ovat jättäneetkin minut kylmäksi. Battlefield: Bad Companyn luonnonkauniit, mutta myös kunnolla tuhoutuvat maisemat vaikuttavat täydelliseltä miljööltä vetävälle nykypäivän sotaräiskintäpelille. Muiden kuin Oblivion-allergikkojen kannalta Bethesdan Fallout 3 vaikuttaa peliltä, jota on vaikea pilata. Suomalaisen Remedyn Alan Wake on vaikuttanut alusta pitäen mielenkiintoiselta trilleriltä, kunhan se vain ilmestyisi joskus.
Monille lähitulevaisuuden odotetuin peli lienee keväällä ilmestyvä Grand Theft Auto IV. Minun juttuni se ei ole, sillä oma katseeni on luotu kohti seuraavaa Mass Effectiä. Ensi jouluna vai sitä seuraavana – minä jaksan odottaa.
Kolumni on luettavissa 31.1.2008.
