Mitä uskaltaa odottaa kolmiulotteiselta seikkailupeliltä, jonka sankari näyttää epäilyttävältä hiphopparilta? Karmivaa X-sukupolvelle suunnattua cool-meininkiä? Taistelu normaaliutta vastaan onnistuu kuitenkin yllättämään.
Normaalina synkkänä päivänä muiden synkkien päivien joukossa X-sukupolveen kuuluva Kent Knutson kävelee kohti kotiaan vihellellen suosikkisäveltään. Äkkiä nurkan takaa ilmestyy Normi, normaaliutta valvova poliisi, ja Kent jää kiinni epänormaalin sävelmän esittämisestä julkisella paikalla. Vastaanhangoitteleva rakkari joutuu kotiarestiin tuijottamaan televisiota vähintään 24 tuntia vuorokaudessa. Päivä voisi alkaa paremminkin.
Kentille kohtaus on liikaa, joten hän päättää karata ja liittyä epänormaalien vastarintaliikkeeseen. Luoja tietää, mihin normaalit hänet vielä pakottaisivat. Peseytymään? Nukkumaan ennen aamukolmea? Töihin!? Pelkkä ajatuskin saa Kentin voimaan pahoin.
Epänormaalin elämä Neutropoliksen kaupungissa ei ole ollut helppoa enää moneen vuoteen. Neljä vuosikymmentä sitten ilkeä Paul kaappasi vallan ja kielsi kaiken vähänkin epätavallisen. Kuten esimerkiksi hauskanpidon, hymyilyn ja muut pikkuasiat. Nykyään kaiken pitää olla tylsän harmaata ja jokapäiväistä.
Ajattelen, siis olen
Sankari koheltaa ympäriinsä ja yrittää rakkaroida mahdollisimman paljon yleisiä normeja vastaan. Normalityn peli-idea kuulostaa pahanenteisen teko-coolilta Beavis ja Butthead -plagiaatilta, mutta so what? Jutun juoni on oikeassa asenteessa, joka naureskelee kaikelle nykyisessä läntisessä yhteiskunnassa hyväksi havaitulle. Normality pyllistää pelkäämättä kukkahattutädeille ja heidän sukulaisilleen. Toisinajattelu rulettaa, tavallisuus imee!
Metelöinnistään huolimatta Normality ei vedä sanomaansa överiksi. Kent ei koskaan ole turhaan härski tai kapinallinen vain härskinä tai kapinallisena olemisen tähden. Hän on vain jokapäiväinen ihminen liian jokapäiväisessä maailmassa, jolla tarvittaessa on kyky nauraa itselleen ja ihailemilleen arvoille. Ehkäpä juuri tämän takia Normality on virkistävä ja erilainen pelikokemus. Pelissä kaikki tuntuu osuneen kohdalleen harvinaisen onnistuneesti.
Kun väännän tästä, niin... outs!
Kentin seikkailujen epätavallisuus ulottuu myös pelin systeemiin ja pelirunkoon: tavallisen seikkailupelin sijasta pelaaja näkee maailman suoraan Kentin silmin. Ympäristö toimii kaikissa kolmessa ulottuvuudessa, joten pelaaja voi vapaasti kääntyillä ja liikkua ympäriinsä. Ylös ja alas kuikuilukin onnistuu, mitä on myös osattu käyttää pelissä hyödyksi. Liikkuminen on kätevintä näppikseltä, mutta mahdollista myös hiirellä. Kokonaan paikasta toiseen siirryttäessä saa valita matkakohteensa erilliseltä karttaruudulta.
Itse maailmaa tutkitaan hiirellä, ja ruudulle ilmestyy teksti kuvaamaan hotspottia. Varsinainen toiminta onnistuu hiiren vasemmalla napilla, kun taas oikean napin painalluksella ruudulle ilmestyy toimintavalikon virkaa ajava voodoo-nukke. Nukesta komentamalla Kentin saa katsomaan, puhumaan, käyttämään esineitä, avaamaan ovia ja poimimaan liikaesineet taskuihinsa. Systeemi muistuttaa Full Throttlen vastaavaa, ja toimii vähintään yhtä hyvin.
Mukaansa hamstraamiaan esineitä tarvitessaan klikataan vain ruudun oikeassa ylälaidassa pyörivää reppua. Näin paljastuvassa inventaariossa Kent voi yhdistellä esineitä toisiinsa ja itseensäkin.
Korkealiitoista tarinaa
Vastaan kävelevien heppujen kanssa jutustelu sujuu normaalilla (heh) monivalintasysteemillä. Hieman tavallisuudesta poiketen Kentin lauseita ei kuitenkaan näytetä kokonaan etukäteen, vaan ruudulla näkyy vain jutun ideaa valottava lause, mikä on erinomaisen toimiva ratkaisu. Vääriin juttuihinsa ei kuitenkaan tarvitse pelätä kuolevansa, sillä pelissä ei nähtävästi voi heittää henkeään.
Ongelmien ratkaisemiseen tarvitaan juuri sopiva määrä tarkkaavaisuutta ja ideointia. Suurin osa ratkaisuista on järkeviä, mutta on mukaan eksynyt pari vähemmän selvää viritystä. Miksi ihmeessä sankarin esimerkiksi tarvitsee köyttää lelut lennokkeihin, kun hän voisi itsekin heittää kamat tarvittavan matkan? Onneksi moisia mokia on harvassa, eivätkä ne pääse pilaamaan tunnelmaa.
Asenteita kolmessa ulottuvuudessa
Ulkoisesti Normality poikkeaa mukavasti renderoidusta valtavirrasta. Pelimaailma on hieman suttuinen, mutta sitäkin elävämpi paikka. Joka nurkka on täynnä erilaisia julisteita ja graffiteja, ja pelaaja voi rauhassa naureskella niin typerille matkailumainoksille kuin suljetun leffateatterin seinällä roikkuville julisteillekin. Vastaan tulevat ihmiset ovat onnistuneesti karrikoituja hahmoja, joiden animointikaan ei särje silmiä. Koko pelissä on sopivan huvittava, sarjakuvamainen tuntu.
Sinne tänne on ripoteltu runsaasti lyhyitä renderoituja (tietenkin) animaatioita, jotka katkovat toimintaa juuri sopivasti. Pätkillä on aina tarkoituksensa, eikä niitä ole heitetty peliin vain huvin vuoksi. Usein ne selventävät Kentin tekemisiä.
Normality jatkaa poikkeavuuttaan hyvin toimivalla äänimaailmalla. Taustalla kaikuva musa on parhaimmillaan erinomaista, ja huonoimmillaankin sitä jaksaa kuunnella ilman hampaiden kiristelyä. Pelissä on runsaasti hyviä tehosteita, jotka pitävät yllä elävän pelimaailman tuntua. Onnistuneimpia ovat kuitenkin Kentin toteamukset, joita hän heittelee lähes joka asiasta. Kerrankin sankarille on löydetty juuri sopivan naseva ääni. Lisäksi jutut ovat hauskoja ja usein informatiivisia.
Reseptilääkkeeksi masennukseen
Ongelmitta ei suju Kentinkään matka kohti valoisampaa, epänormaalia tulevaisuutta: pelillä on ilkeä tapa kaatuilla epämääräisin väliajoin uuteen paikkaan saavuttaessa, niin Dossin kuin Windows 95:kin alta pelattaessa. Pari kertaa peli päätti myös hidastua rankasti ilman näkyvää syytä. Kyseiset ongelmat eivät kuitenkaan haittaa liikaa, jos vain muistaa tallentaa tarpeeksi usein.
Normalityä on yksinkertaisesti mukava pelata. Se on iloinen poikkeus harmaasta massasta, jossa pelit ovat vain ulkoisesti onnistuneita. Jos haluat itsesi hyvälle tuulelle, Normality on oikea valinta.
92
