www.nvidia.com
Virtuaalikypärän aloittama pioneerityö on saatu päätökseen, sillä Nvidia esittelee ensimmäisen kotikäyttöön tarkoitetun 3D-ratkaisun, joka toimii.
Tekniikkapiireissä on puhistu aidon kolmiulotteisen kuvan läpilyönnistä jo vuosia. Elokuvateattereissa kolmedee alkaa olla arkipäivää, mutta kotikäytössä laitteet eivät ole yleistyneet kaksivärisin linssein siunattuja pahvilaseja pidemmälle. Nvidia on päättänyt muuttaa tilanteen uudella rilliviritelmällään, eikä jälki ole lainkaan hassumpaa.
Illuusio syvyysvaikutelmasta luodaan aivoja huijaamalla. Vasen ja oikea silmä näkevät maailman hieman eri kulmassa, jolloin aivot muodostavat kahdesta kuvasta yhden kolmiulotteisen kokonaisuuden. Kaksi päällekkäistä, mutta aavistuksen erilaista kuvaa jaetaan kummallekin silmälle erikoislasien avulla. Punaviherlinsseillä varustetut lasit ovat tekniikan varhaisin versio.
Pahvilasien tuotekehittely on johtanut polarisointitekniikan yleistymiseen, jossa kolmiulotteinen kuva muodostetaan punaisen ja vihreän pääsävyn avulla. Menetelmä toimii siten, että lasien linssit on sävytetty kaksivärisiksi ja värisävyjen eroavaisuuksia ajetaan päällekkäin samanaikaisesti. Värieroa ei huomaa kuin suurennuslasilla, sillä läpinäkyvät linssit ovat lähes samanvärisiä.
Nvidian ratkaisussa stereoskooppinen kuva muodostetaan polarisoinnin sijaan aktiivisella menetelmällä. Akulla varustetut lasit ovat pieniä ja läpinäkyviä nestekidenäyttöjä, jotka sulkeutuvat ja avautuvat vuoron perään. Kun vasemmalle silmälle näytetään ruutu, oikean silmän linssi on kiinni. Näin saadaan aikaiseksi toimiva syvyysvaikutelma ilman värien kanssa kikkailua. Lasittomalle henkilölle kuva näyttäytyy kahtena.
Älä naura rillipäälle!
Geforce 3D Vision vaatii järkyttävän rumien erikoiskakkuloiden lisäksi 120 hertsin virkistystaajuudella toimivan littunäytön ja Nvidian näytönohjaimen. Näyttiksen minimivaatimus on vähintään Geforce 8800 GT. Muita rajoituksia pelikelpoisen raudan suhteen ei ole, mutta käyttöjärjestelmäminimi on Vista.
Vaikka kuva joudutaan laskemaan molemmalle silmälle erikseen, ei 3D:n käyttöönotto lyö konetta polvilleen. Lasien käyttö sen sijaan vaatii hieman totuttelua, sillä muutaman tunnin pelaaminen saa aluksi aikaan pahoinvointia. Olotila on ohimenevä, mutta herkkävatsaisimpien kannattaa varata ämpäri tietokonetason viereen intervallijakson ajaksi.
Paketin mukana tulevalla asennuslevyllä ei tee mitään, sillä lätylle sullotut ajurit ovat auttamattoman vanhentuneita. Nvidian sivuilta kannattaa hakea sekä näytönohjaimen että lasien uusimmat softat ja vielä varmuuden vuoksi poistaa koneeseen asennettu näytönohjaimen ajuritiedosto. Ensimmäisenä asennetaan näyttiksen ohjaimet, sitten lasit. Kun ajurisotku on selvitetty, Nvidian ohjauspaneelista pitää vielä erikseen valita, että 3D otetaan käyttöön. Tämän jälkeen pelikentät näyttävät astetta syvemmiltä.
Järjestelmän hienoin puoli on se, että lasit tukevat suoraan jopa satoja eri pelejä. Kun 3D on tuettu jo ajuritasolla, pelipäivitysten kanssa ei tarvitse kikkailla. Pelikohtaisia eroja sen sijaan löytyy varsin paljon. Crysis ei hyödy laseista juuri mitään, kun taas Left 4 Dead muuttui aidosti pelottavaksi 3D:n avustamana. Lievästä näkövammastani huolimatta illuusio syvyysvaikutelmasta on hämäävän aito. Näkökentän eteen tulevat objektit näyttävät siltä, että ne tulisivat ulos näytöstä.
Kaikkiin peleihin kakkulat eivät tietenkään sovi, mutta eritoten räiskinnät ja toimintaseikkailut nousevat aivan uudelle tasolle. Immersio on ihan eri luokkaa, kun verrokkina käytetään staattista monitoria. Olin erittäin skeptinen järjestelmän suhteen, mutta sen toimivuus löi ällikällä.
Systeemin korkeahko hinta on ainoa asia, mikä toistaiseksi haraa vastaan, sillä 120 hertsin paneelilla varustetut näytöt ovat vielä hinnoissaan. Jos ostoslistalla on uusi monitori, 3D-kakkulat eivät siinä konkurssissa enää hirveästi tunnu. Vajaan kahden satasen panostuksella peleissä avautuu kirjaimellisesti aivan uusi ulottuvuus.
Kirjoitus on luettavissa pelit.fi:ssä 3.3.2010.
David ”Elite” Brabenin Frontier Developments -tiimin LostWinds-tasoloikka oli WiiWare-palvelun ensitahtien ehdoton hitti, joten Winter of the Melodias -jatko-osa ei tule yllätyksenä. Melodioitten talvessa tuulenjumala Enrilin siivittämä pikkupoika Toku ratkoo ikuisen talven arvoitusta.
Nerokas kontrollisysteemi toimii loistavasti: Tokua ohjataan Nuntsalla ja Motejen osoittimet esittävät Enriliä. Toku itse ei osaa hyppiä, mutta Enrilillä huiskiminen heittää sankaria ylemmäs ja kauemmas. Voimakas tuuli vaikuttaa Tokun ohella esineisiin, vihollisiin, tuleen ja veteen. Mote-eleitä käytetään nokkelasti ja liioittelematta hyväksi erikoisliikkeissä. Ohjainta pystyssä kieputtamalla luotu trombi viskaa Tokun entistä korkeammalle ja osoittimella piirretty pyörre muokkaa lumisateesta suuren lumipallon.
Winter of the Melodiasin pääkikkana on kesän ja talven kierto, mikä vaikuttaa suoraan pulmien ratkaisuihin. Talvella sukeltaminen ei onnistu, eikä kesällä voi käyttää lumipalloja kytkinpainoina. LostWindsin maailma on siinä mielessä avoin, että joka paikkaan saa yrittää mennä, mutta alkutaipaleella rajallisilla kyvyillä ei pääse kaikkialle. Tokun arsenaaliin lisätty kartta auttaa suunnistuksessa, joten ykkösosan totaaliset harharetket ovat taakse jäänyttä elämää.
Kun omaperäiseen tasoloikkamekaniikkaan yhdistetään tekninen ja taiteellinen kunnianhimo ja sadunomainen tunnelma, pakko päästä loppuun -addiktio nousee huimiin sfääreihin. Kehitystiimi osoittaa rautaisen ammattitaitonsa loppujen lopuksi pienillä asioilla: pakkaslumi narskuu jalkojen alla ja Enrilin tuuli huiskii hienosti puita ja ruohonkorsia. LostWinds: Winter of the Melodias on WiiWaren ehdotonta huippua ja yksi Wii-vuoden parhaista peleistä.
