Leafmoren lukiossa tapahtuu kummia: ihmisiä katoaa ja käytävillä laahustaa öisin synkkiä hahmoja. Koska Slayer puuhailee Sunnydalessa, oppilaiden on selvitettävä ongelmat omin voimin.

Obscuren alkuasetelma ei kuulosta vakuuttavalta. Pahan riivaama amerikkalainen lukio on kauhugenren kulunein klisee heti saatanallisen kartanon jälkeen. Mutta vanhoista aineksista tehdään harvinaisen herkullinen soppa.

Avainsana Obscuren onnistumisessa on tunnelma. Pahan voimia ei jatkuvasti niitetä vesurilla, sillä tekijät ovat tajunneet näkymättömän olevan aina grafiikkaa pelottavampaa. Toimintaosuudet ovat lyhyitä pyrähdyksiä muuten painostavan ja odottavan ilmapiirin keskellä.

Nimen mukaista epävarmuutta ja tuntemattoman pelkoa hyödynnetään tehokkaasti. Juoni käynnistyy sivuhenkilön lyhyellä tarinalla, joka päättyy sopivan pakokauhuiseen ilmapiiriin ja luo hyvän pohjan varsinaiseen seikkailuun. Pääjuonessa teinit jäävät Leafmoren lukioon etsimään edellisiltana kadonnutta kaveriaan. Kaikki menee pieleen, ja pian ryhmä yrittää vain löytää ulospääsyä pahojen voimien riivaamalta koulualueelta.

Puhdistava valo

Vanhan koulurakennuksen sisällä on illalla hämärää, eivätkä sähkötkään toimi kunnolla. Heikko valaisu on nykyään muodikasta, mutta Obscuressa synkkyydellä on pelillistä merkitystä. Tyylikkäästi pimeyttä halkovat taskulamput ovat elintärkeitä aseita pahan voimia vastaan.

Synkissä kellareissa elävät otukset pelkäävät valoa. Alussa aurinko luo ulkona vielä viimeisiä säteitään, joten sankareiden paras selviytymiskeino on rikkoa ikkunat ja vetää verhot sivuun. Hämyiseen huoneeseen kävellessä tahtoo heti rynnätä avaamaan ikkunan. Valon virratessa sisään tulee melkein huomaamattaan huokaistua helpotuksesta.

Auringon pelastavaan voimaan oppii nopeasti luottamaan, joten yön saapuminen on oikeasti pelottava hetki. Ikkunan edessä ei enää olekaan turvapaikkaa ja olo on inhottavan epävarma. Tunnelmaan erinomaisesti sopivat lattian narinat ja oudot kolahdukset vahvistavat pimeänpelkoa entisestään.

Kun luonnonvaloa ei ole, joudutaan turvautumaan taskulamppuihin. Niiden avulla näkee pimeässä, mutta valokeilaa voi myös hetkellisesti kohentaa hirviöiden pelottelua varten. Tehostus ylikuumentaa lampun nopeasti, joten sitä ei voi käyttää kuin hetken kerrallaan.

Tappotyö on pakko hoitaa itse, sillä taskulampun valo ei riitä tuhoamaan hirviöitä. Lampun ja aseen välillä vaihtelu on vältetty yksinkertaisesti sillä, että lampun voi teipata kiinni tuliaseeseen. Idea olisi kannattanut lisensoida id:lle, jolle nykyajan pelastava ihme, jeesusteippi, on tuntematon.

Alun pikkumörköjä vastaan pärjää vielä pesäpallomailalla, mutta myöhemmin lähitaistelussa pääsee vain hengestään. Tätä hyödynnetään tunnelman luonnissa, sillä tuliaseisiin jaetaan panoksia juuri sopivan niukasti. Aina välillä kudit pääsevät melkein loppumaan ja varjoja tulee tarkkailtua entistä pelokkaampana. Viime hetkellä jostain löytyy pari patruunaa ja olo on taas hiukan turvallisempi. Kikkailu toimii hienosti.

Synkkä C mielessäin

Yksi merkittävä tekijä Obscuren tunnelmoinnissa on hyvä hahmosuunnittelu, jossa yhdistyvät toimivasti tv:stä ja elokuvista tutut hahmot sekä teinikauhun kliseet. Sankarijoukosta erityisesti dokumenttielokuvien tekemisestä haaveileva Josh tuo kiistatta mieleen pari Gus Van Santin Elephant-elokuvan hahmoa. Stan muistuttaa erehdyttävästi muun muassa Black Hawk Down -elokuvasta tuttua Josh Hartnettia.

Muut hahmot ovat hiukan geneerisempiä, mutta siksi juuri toimivia. Mukana on nero tyttö, tyhmä korispelaaja ja muita ylenkatsova kauneuskuningatar. Kokonaisuus on sopiva sekoitus oikeaa ja tv:stä nähtyä kuvitteellista lukio-Amerikkaa.

Teiniryhmän vastassa olevat hirviöt ovat paljon velkaa Lovercraftille ja Cthulhu-mytologialle. Ihmismäiset, mutta inhottavan groteskit otukset eivät ole lukiobileistä tuttuja kuolaavia zombeja. Hienona yksityiskohtana pimeydestä kohti syöksyvät lonkeronaamat synkentävät ympäristöään oudolla tummalla kasvustolla, joka kulkee otuksien mukana. Varjon levitessä pimeästä käytävästä tekee oikeasti mieli lähteä karkuun.

Lyhyen rykäisevien toimintaosuuksien lisäksi Obscure säännöstelee gorea yhtä tehokkaasti. Verta nähdään vähän, mikä auttaa tehostamaan paria karumpaa kohtausta sitäkin enemmän. Splatter ei ole itsetarkoitus, vaan sitä osataan käyttää tunnelmanluonnin elementtinä.

Kauhua kaksistaan

Leafmoren mysteeriä tutkitaan kerralla kahdella hahmolla, jotka voi vapaasti valita joukosta. Mielenkiintoisena yksityiskohtana muutaman hengen kuolema ei vielä päätä peliä, jäljellä olevat hahmot vain siirtyvät pelaajan ohjattavaksi.

Jokaisella teinillä on oma erikoiskykynsä. Josh kertoo, jos huoneessa on vielä jotain poimittavaa tavaraa, Stan tiirikoi lukkoja. Muiden taidoista ei ole yhtä suurta iloa.

Mukana kulkeva tekoälykaveri osaa taistella ja liikkua melko järkevästi, ja apuria voi komentaa muutamalla suuntanapilla annetulla yksinkertaisella käskyllä. Tekoälyyn ei ole pakko tyytyä, sillä tarina voidaan pelata läpi myös kaksinpelinä. Kumpikin pelaaja ohjaa yhtä ruudulla näkyvää hahmoa ja tiimityö piristää kokemusta entisestään.

Parinsa kanssa voi myös pohtia muutamia toimivia ongelmia. Yksinkertaisen vipujen kääntelyn lisäksi Obscureen on kehitetty pari viihdyttävää pulmaa, joita ei turhaa selitetä hengiltä. Löytyypä pelistä klassinen syövyttävän aineen kupissa kantaminenkin. Harmittavasti monipuolista inventaariosysteemiä ei hyödynnetä taskulamppujen teippaamista laajemmin, olisi ollut mukavaa nähdä enemmän esineiden yhdistämiseen liittyviä ongelmia.

Lyhyestä virsi kaunis

Obscuren tarina etenee sujuvasti ilman pahempia töksähdyksiä. Välillä aikaa kuluu tyhjillä käytävillä juoksenteluun, ja samoja pätkiä kompataan muutaman kerran edestakaisin. Onneksi toistoon ei juututa liikaa. Demon perusteella PC-versio on käännetty suoraan aina kontrolleja myöten, mutta grafiikassa on resoluutiota nostettu.

Ahdistavan tunnelman viimeistelevät PS2-peliksi hämmästyttävän komeat valotehosteet ja erikoismaininnan arvoinen äänimaailma. Erityisesti Olivier Deriviéren säveltämä jousia ja lapsikuoroa yhdistelevä musiikki on harvinaisen komeaa kuunneltavaa, välillä se tuntuu olevan peliin hiukan liian hienoa. Soundtrackin voi kuunnella kokonaisuudessaan erikseen pelin päävalikosta, mikä on mainio idea, sillä musiikki toimii kauniisti myös itsenäisesti.

Fiilistely vie tehokkaasti mukanaan, joten loppu tuntuu tulevan liian aikaisin. Tuijotin hämmästyneenä lopputekstejä vain vajaan kuuden tunnin ensimmäisen pelisession jälkeen. Kesto on kieltämättä laatuaikaa, mutta Obscure jätti nälkäiseksi. Läpipeluun jälkeen avautuva pari uutta hahmomallia sisältävä erikoismoodi ei ole riittävän suuri houkute toista pelikertaa varten. Obscure on viihdyttävä ja taiten tehty paketti, mutta täyden hinnan maksaminen näin lyhyestä kokemuksesta mietityttää.