Median tulevaisuus on kuulemma omissa käsissäni. Olen pahemmassa pulassa kuin kuvittelinkaan.
Olin melkein koko viime vuoden työkiertokoulutuksessa, jonka suurena visiona oli valmistaa Sanomien toimittajia nettiaikaan. Kun näsäviisastelin, että nyt eletään mobiiliaikaa, todettiin: ”Totta, siksi on kiire.”
Kiinnostuin heti.
Sanomienkin tavoitteena on saada toimittajista irti yhteisöllisyyttä (Pelit.fi), vuorovaikutusta lukijoiden kanssa (Pelit.fi), videoita (pitänee liittyä Youtubeen), twiittejä (onko pakko), blogeja (mieluummin twiittaan) ja brändäystä (Niko Hirvi).
Taktiikkana oli kierrättää toimittajat kaikkien Sanomien yksiköiden kautta. Kun joutui seitsemän viikon välein uuteen tehtävään, näki nopeasti, mikä oli missäkin paikassa hyvin, pielessä tai hyvin pielessä. Tarkoituksena oli teollisuusvakoojan tavoin siirtää toimivia juttuja muualle, ja oppia siinä sivussa netin vaatimaa monipuolisuutta tekstistä videoon.
Media vaihtui, mutta työnkuva ei. Joka paikassa toimittajalta haluttiin kolmea asiaa: viihdettä, tarinaa ja persoonaa. Aivan kuten Pelit-lehdessä vuodesta 1992.
Tosi-tv:tä uutistarkoituksella
Olen aina ajatellut olevani unelmatyössä, mutta työ(n)kiertokeikka Nelosella yllätti. Telkkarityö oli pirun hauskaa. Viimein ymmärsin, mistä Kaj Laaksonen oli puhunut Pelinrakentajat-dokumenttia tehdessään.
Aikakauslehtijuttuun verrattuna uutisjutun käsikirjoituksen tekee vikkelästi, mutta minidokumenttimaisen tv-uutisen suunnittelu kiehtoo, koska mietittävänä on kohtausten rytmi, tarinan kaari ja muut tekstistä tutut jutut. Väline on uusi, mutta työtapa ei.
Tv-työssä oppi haastattelemisesta enemmän kuin missään. Toista joutui kuuntelemaan herkeämättä, koska jokainen lause siirtyi sellaisenaan ruudulle. Jos puheesta jäi yksikin tärkeä sana pois, pätkää ei voinut välttämättä käyttää lainkaan.
Kaikki oli saatava kerralla nauhalle, koska illan uutislähetyksen lähestyessä ei ehdi hankkia paria tarkentavaa vastausta. Telkkarissa liikkuva kuva on kuitenkin aika välttämätön.
Lööppi ei ole lööperiä
Jos vuoden aikana joku paikka teki vaikutuksen, niin Ilta-Sanomat. Ajattelin, että lööpit keksitään puoliksi vitsinä, mutta se onkin tieteellisen tarkkaa työtä.
Jokaisesta lööppiin päätyneestä jutustani uutispäällikkö kysyi: ”Voiko näin sanoa?” Kieltävästä vastauksesta joutui tekemään haastattelun uudelleen, soittamaan haastattelunauhaa asian varmistamiseksi tai käskettiin kiukkuisen puhinan säestyksellä takavasemmalle.
Vähänkin heikoin perustein väännetystä otsikosta valittavat joko lukijat tai haastateltava. Kumpaankaan ei varsinaisesti pyritä, aina.
Olin Ilta-Sanomissa rehellisesti Viihteellä, mikä kuulosti ennakkoon painajaiselta, mutta oli kaikkea muuta. Kun on syönyt Iina Kuustosen kanssa aamupalaa, jutellut Krista Kososelle niitä näitä ja ahdistellut julkkiskaunottaria, jonkun hideokojiman haastatteleminen ei tunnu enää samalta.
Uutistyössä Helsingin Sanomissa, Metrossa ja Kymen Sanomissa oppi ennen kaikkea tarkkuutta. Jutut piti tehdä nopeasti, mutta huolellisesti. Siis asioita, joissa en ole koskaan ollut hyvä.
Bonuksena lähipiiri kyllästyi työkiertooni nopeammin kuin minä, koska jokainen keskustelu muuttui uutiseksi koulusäästöistä, eläkejärjestelmän ongelmista aina vuokra-asuntojen muuttuneeseen tarpeeseen. Normaalisti bongailen vain kiinnostavia pelejä.
Mitä jäi käteen
Tarkoituksena on potkia digimuutosta eteenpäin, parhaimmillaan keksiä, millaisella netti- tai mobiilimateriaalilla Sanoma voisi alkaa tehdä rahaa. En tiedä, enkä usko sitä keksivänikään. Koko ansaintalogiikka pitää miettiä uudelleen, kuten peliteollisuus on parhaillaan tekemässä. Tai tehnyt.
Digiaikaan ei sisällöstä saa samoja rahoja kuin paperilehdistä aikoinaan.
Ongelma on siinä, että nettiprojekteista ei irtoa vielä riittävästi rahaa, joten panostukset jäävät riskien pelossa liian pieniksi ja hitaiksi. Kaiken materiaalin siirtämistä nettiin ei ole vielä aivan pakko tehdä, joten sitä ei haluta tehdä. Mobiililaitteille pitäisi tehdä mobiilin näköistä tavaraa, mutta kukaan ei ole varma, mitä se olisi.
Onnistunutta kaavaa ei ole. Pornoteollisuus melkein onnistui maksullisilla sivustoillaan, mutta nopeaa menestystä seuranneen ylitarjonnan myötä ala on uusissa vaikeuksissa, vaikka töitä tehdään niska limassa.
Se tosin tuntuu lupaavalta, että Sanomien toimitusjohtajaa myöten ymmärretään yhteisöjen merkitys. Pelit.fin nykytila on (meistä riippumattomista syistä) mitä on, mutta se on nimenomaan yhteisö. Juuri sellainen, joita firmatasolla halutaan jatkossa luoda ja vahvistaa. Toivottavasti se näkyy joskus jossain.
Mikään ei ole niin vaikeaa kuin tulevan ennustaminen. Scifikirjailija Arthur C. Clarke visioi jo 40-luvulla geostationäärisellä radalla olevat viestintäsatelliitit, mutta teki yhden selkeän ajatusvirheen. Clarken artikkelissa satelliitin kyydissä lentää huoltomies, joka vaihtaa tietokoneen herkästi hajoavia elektroniputkia.
Clarke ei arvannut, että jo pari vuotta myöhemmin keksittäisiin transistori, joka muuttaisi kaiken. Nyt mediatalojen viivytystaktiikkana on odottaa transistoria.
Toivottavasti se keksitään ennen seinää.
