Arvokkaita lisenssejä tuhlataan usein tusinapeleihin. Onneksi Ganbarion-tiimin lisenssimätkinnän esikuvat ovat harvinaisuuksia eivätkä perustavaraa.

Eiichiro Odan lennokas One Piece -piraattimanga on pullollaan hulvattomia taisteluita ja omituisia tyyppejä. Aihe hyödynnetään mätkintäpelissä, jonka monipuolinen sählinki herättää lämpimiä muistoja Dreamcastin Power Stonesta ja Xboxin Kung Fu Chaoksesta (Pelit 4/2003, 78 pistettä). Yhden Palan toiminta perustuu hakkaamisen ohella älyvapaiden aseiden viskomiseen.

One Piecen nujakat etenevät räväkästi. Pakollisten avausrepliikkien jälkeen taistelijat ryntäävät toisiaan tai bonusarkkuja kohti, minkä jälkeen tapahtumat kiihtyvät alle kymmenessä sekunnissa täydelliseen kaaokseen. Tavarat ja pommit viuhuvat pitkin ruutua, apulaiset poukkoilevat vihollisen perässä ja interaktiiviset ympäristöt aiheuttavat yllätyksiä. Areenan laidalta ammuttujen tykinkuulien tai vauhkon lehmän varominen on toisinaan mahdotonta. Välillä kadotin oman äijäni kokonaan lystikkääseen sekamelskaan.

Arkut ja laatikot murretaan auki mieluiten vastustajan kovalla kaalilla, mutta seinään paiskaaminen kelpaa hätätilassa. Bonusboksien särkeminen levittää maastoon sylikaupalla ruokaa ja nujakointia siivittäviä aseita.

Marjanpoimijat

Viisikon tapainen jatkuva sapuskointi kuuluu One Pieceen. Kun masu on täynnä, soturi leiskauttaa ilmoille huikeita ja usein mangasta tuttuja spesiaalihyökkäyksiä. Roronoa Zoro pistää pystyyn armottoman katanaviidakon, johon pala pala -pirunmarjan syönyt kapteeni Buggy vastaa makaaberin pyörremyrskyn lailla kieppuvilla vartalon palasilla.

Jos kaipaa hengähdystaukoa, voi kutsua areenalle koneen komentamat apulaiset. Apulainen ahmii puolet ruokavarastosta, mutta kiusaa vastustajaa muutaman tovin.

Erikoisliikkeiden räikeät aktivoitumisanimaatiot häiritsevät muuten sulavasti rullaavia kahakoita. Ännännen kerran kesken tiukan taistelun ruudulle lävähtävä vastustajan poseeraus syö miestä. Miksi rytmiä rikkovia animaatioita ei saa pois päältä?

Hirmuisen touhottamisen varjopuolena taistelut eivät ole erityisen hienovaraisia. Kun sopiva taktiikka löytyy, sitä junnataan kunnes voitetaan tai kuollaan. Esineiden viskominen, vaarapaikkojen varominen ja muutaman erikoisliikkeen toistaminen riittää useimpiin kahakoihin. Enempään en oikeastaan pystynytkään. Jos yritin liian monimutkaisia kuvioita, turpaan tuli ja kovaa. Yksinpelin tasapaino ei ole aivan kohdallaan, sillä Usoppin ja Kriegin ammuskelu uppoaa tekoälyukkoihin turhan hyvin, ja juonimoodi viuhahti läpi pelkkää ampumista junnaamalla.

One, Two, Django!

Nujakoihin osallistuvat kaikki sarjakuvasta tutut naamat ja muutama roisto, joka ei ole vielä esiintynyt suomalaisissa painoksissa. Demonisen gumi gumi -marjan niellyt kapteeni Luffy venyy ja paukkuu tyydyttävästi, mutta Luffyn ulottuvuus ei ole tasapainon vuoksi samaa luokkaa kuin mangassa. Buggyn ohella roistokaartia koristaa pirullinen kapteeni Kuro. Osa kiinnostavista tyypeistä, kuten takaperin hiihtävä hypnotisoija Django ja jonglööri Kabaji, kuuluvat apurikaartiin.

Mukavasti reagoivia kontrolleja vaivaa akuutti näppäinpöhö, sillä liipaisimia myöten käytössä oleva padi vaatii pari painallusta liikaa sujuvaan pelaamiseen. Virtaviivaistaminen helpottaisi suoraviivaisen liikevalikoiman hallintaa huomattavasti. Liipaisimien takia osa liikkeistä jää usein ikävästi paitsioon: innokas komboilu vaikeuttaa torjuntoja ja päinvastoin. Kaikkeen tietysti tottuu, mutta kontrollien nykyistä parempi suunnittelu auttaisi kokonaisuutta.

Mättämisen pihvi on grand battle -kaksintaistelu, sillä lyhyt ja tylsä yksinpeli on vastenmielistä avataan kaikki -pakkopullaa. Grand tourneyssa neljästä kuuteentoista pukaria ratkoo välejään pudotuspelityyliin. Usoppin minipelit tuovat mukavaa vaihtelua mättämiselle. Puolen tusinan minipelin joukkoon kuuluu muun muassa lumikasan sulatus hutkimalla ja 1-vs-1-käsipalloa muistuttava Gaimonin heittely. Samanaikaisen nelinpelin puute jäi vaivaamaan, sillä sille ei ole mitään teknisiä esteitä. Ruudulla viuhtoo usein neljä ukkoa ja zoomaus venyy riittävän kauas.

One Piece: Grand Battlella on puutteensa, mutta kokonaisuus on kertaluokkaa tasokkaampi kuin viime aikoina ilmestyneet animelisenssipläjäykset kuten Yu Yu Hakusho tai Saint Seiya. One Piecestä nauttiminen ei vaadi sokeaa fanitusta, vaikka siitä apua onkin. Mättämisestä innostuneen kaverin rinnalla One Piece: Grand Battlesta irtoaa hupia viikkokausiksi.