Animevaikutteita, monipuolista lähitaistelua ja tiukkaa toimintaa. Mitä muuta sitä enää voisi tarvita?
Pitkään odotettu ja kovasti hypetetty Oni on tiukan paikan edessä. Ylisuurien odotusten takia Bungie Softwaren animeseikkailun on mahdoton miellyttää kaikkia, mutta yritys on hyvä. Erilaisten genrejen yhdistäminen toimii mainiosti ja sujuva taisteluosuus saa veren maun nousemaan suuhun.
Are you The Oni?
Vuosi on 2032, ja maailma on ikävässä jamassa. Isoveli valvoo kaikkia ja kaikkea, eikä kansalaisten vapaudesta ole tietoakaan. Köyhät joutuvat elämään kaupunkien laitamilla lähellä myrkyllistä ulkopuolta ja vielä rikollisjärjestö Syndikaatin armoilla. Pelin päähenkilö on Konoko, agentti maailman yhteishallituksen laskuun toimivassa joukossa, joka tutkii teknologiarikoksien varjolla jotakuinkin kaikkea.
Onin sankarittaren, Konokon, menneisyys ja identiteetti ovat hämärän peitossa. Pikku hiljaa alkaa selvitä, että kaikki ei ole aivan kunnossa ja siihen tuntuisi myös jotenkin liittyvän Syndikaatin armoton pomo, Muro. Ja sitten asiat hyppäävät täysin uusille raiteille...
Vaikka juoni ei olekaan mikään omaperäisyyden ylistyslaulu, sitä seuraa pelin kuluessa yllättävänkin innoissaan. Käytännössä tasainen juonen eteneminen onkin Onin ainoa tapa koukuttaa pelaaja pelin pariin. Juonta kuljetetaan välianimaatioilla, joita on niin tehtävien aikana kuin niiden välissäkin. Vaikka välianimaatiot ovatkin varsin karuja (hahmot lähinnä seisoskelevat paikallaan ja puhuvat), ne luovat tiivistä tunnelmaa ja pitävät mielenkiinnon tehokkaasti yllä.
Juoni tosin käynnistyy hieman hitaasti ja pääsee kunnolla vauhtiin vasta noin kymppitason paikkeilla. Aikaisemminkin on kuitenkin tapahtumia sen verran riittävästi, että tylsistymään ei pääse.
Ääninäyttelijöiden taso vaihtelee naurettavasta hyvään. Konokon näyttelijä on onneksi sentään onnistunut työssään, ja ärsyttävät kimittäjät osuvat merkityksettömille sivuhahmoille. Muut äänet ovat ihan kelvollisia huudahduksia ja paukahduksia, jotka eivät kiinnitä suuremmin huomiota niin hyvässä kuin pahassakaan.
Musiikkia Onissa on vain harvakseltaan, mutta silloin kun sitä on, tunnelma hyppää oitis lähelle kattoa. Musiikki on loppujen lopuksi varsin simppeliä teknon sukulaista, mutta pistää intensiivisyydellään adrenaliinin liikkeelle. Enemmänkin musiikkia olisi voinut hyödyntää, joskin sen teho olisi saattanut silloin laskea ja tunnelma latistua.
Usea kokki, hyvä keitto
Oni on melkoinen sekoitus erilaisia aineksia. Isoin lusikka sopassa on Tomb Raiderilla, joka on lainannut kuvakulman ja peruslähtökohdat. Konoko ei tosin osaa kiivetä tai tarrautua mihinkään, vaan keskittyy pelkästään hyppelemiseen ja taisteluun.
Taistelusysteemi onkin sitten Onin päämauste. Se jakautuu sekä lähitaisteluun että tyypillisempään räiskintään, joskin pääpaino on selvästikin lähitaistelussa, koska ammuksia ei ole erityisen runsaasti tarjolla. Sankaritar hallitsee lyömisen ja potkimisen lisäksi myös heitot ja aseistariisumisen (muunlaisenkin kuin kantapäätä vastustajan otsaan). Pelin edetessä Konoko oppii vielä lisää liikkeitä, joista osa on todella tehokkaita.
Liikkeet vaihtelevat sen mukaan, missä vastustaja on. Jos vihollisen pääsee yllättämään takaa päin, niin selkärangan napsaus -liikkeellä pystyy päästämään ilmat pihalle kertaheitolla. Iskut ja potkut lähtevät vaivatta myös niin sivuille kuin taaksekin päin.
Aseita on kymmenkunta erilaista. Ne vaihtelevat peruspistoolista sähköaseisiin ja raketinlaukaisimiin. Suurimmalla osalla aseista joutuu kurmottamaan vihollisia useita laukauksia, mutta joillain aseilla, kuten Mercury Bow'lla, saa vihollisen hengiltä kertalaakilla. Vaikka kaikki aseet ovatkin sinänsä ihan näppäriä, niin osaa niistä ei tule käytettyä juuri lainkaan, kun taas toisista ei hennoisi millään luopua (ilmainen vinkki: Mercury Bow'n kun saa näppeihinsä, siitä ei kannata päästää irti).
Pelin eteneminen on varsin suoraviivaista ja turhankin simppeliä. Tehtävien sisältö koostuu lähes yksinomaan vihollisten kanssa taistelemisesta ja ovia avaavien tietokonepäätteiden hakemisesta. Tehtävissä on yleensä myös ystävällisiä ihmisiä, jotka saattavat auttaa joko kertomalla jotakin tai antamalla esimerkiksi panoksia.
Vaikka kenttien arkkitehtuuri on aika ajoin komeaa katseltavaa, niin jonkinmoinen deja vu valtaa mielen loppua kohden. Rakennukset ja erilaiset tilat muistuttavat välillä toisiaan häkellyttävästi, mikä kielii tekijöiden laiskuudesta.
Kentät ovat myös paikoitellen turhan laajoja, jolloin suuri osa ajasta menee paikasta toiseen juoksemiseen. Mukana oleva kompassi sentään karsii ylenpalttisen harhailun, sillä siitä näkee useimmiten, mihin päin on tarkoitus edetä.
Viholliset eivät tunne armoa. Ne käyvät päälle hanakasti ja käyttävät liikevalikoimaansa tehokkaasti hyväkseen. Taistelut ovat yleensä hyvinkin tasaisia, ja pelaajalla on todellinen tekeminen, jos aikoo päästä välienselvittelystä pois ehjin nahoin.
Vihollisen joukot eivät tosin ole mitään järjen jättiläisiä. Vaikka ne näkevät pelaajan ja lähtevät ryntäämään kohti, niin kulman taakse piiloutumalla pystyy usein harhauttamaan vartijat, jolloin ne saattavat unohtaa koko jutun ja jäädä lähettyville seisoskelemaan. Ja kääntävät vielä selkänsä pelaajan suuntaan päin.
Koneen taistelijoilla on myös yliherkkä liipaisinsormi tai sitten vain armoton luonne. Vaikka pelaajan kimpussa olisi parikin koneen ohjaamaa vartijaa, kolmas saattaa silti tulla paikalle ja suolata konekiväärillä koko porukan.
Terveisiä tyhjyydestä
Onissa on monta vikaa, joita voisi pitää anteeksiantamattomina. Yksi niistä on tyhjästä ilmestyvät viholliset, jotka aktivoituvat tietyn paikan läpi kulkemisesta. Toisin sanoen koskaan ei tiedä, milloin joku ilmestyy yhtäkkiä selän taakse. Vaikka jatkuva epätietoisuus ja pelko tietyllä tavalla pitääkin koko ajan varpaillaan, niin homma kääntyy itseään vastaan.
Otetaanpa esimerkki. Puhdistan jonkin huoneen ympäristön täydellisesti vihollisista ja varmistan vielä, että missään ei ole lähimaillakaan vihollisia. Sen jälkeen kävelen kaikessa rauhassa huoneeseen, ja kun olen päässyt vähän matkaa sisälle, vihollistaistelijat rynnistävät kaikista ovista ja ikkunoista sisään.
Kuulostaako rasittavalta? Sitä se on. Itse en enää alun jälkeen käynyt missään muualla kuin aivan pakollisissa paikoissa. Vaikka huoneista yleensä löytyykin ammuksia tai jotain vastaavaa, hintana on usein taistelu paria kolmea vihollista vastaan.
Ehdoton kuningasmoka on kuitenkin Onin automaattitallennus. Peliä ei pysty missään vaiheessa itse tallentamaan, vaan jokaisessa tasossa on kolme neljä kohtaa, joissa peli tallentuu automaattisesti.
Ongelmat syntyvät siitä, että tallennuspaikkojen välit ovat varsin pitkiä, ja hyvin usein juuri ennen tallennusta on joko vaikea taistelu, jonkinlainen ansa tai jotain muuta sellaista. Tällöin joko joutuu aloittamaan uudestaan alusta tai sitten pääsee seuraavaan vaiheeseen, mutta terveysmittari on lähellä nollaa.
Niinpä Oni hyvin usein taantuu samojen paikkojen loputtoman tuntuiseksi tahkoamiseksi, mikä nostaa verenpainetta mukavan korkealle. Siihen kun yhdistää vielä talojen katoilla hyppelyn, korkeilla paikoilla taistelun ja yliaggressiiviset viholliset, ambulanssin voi soittaa jo valmiiksi kotioven taakse odottamaan.
Tallennushässäkkä on siinä mielessä ihmeellinen, että en uskoisi peliajan putoavan mitenkään erityisen lyhyeksi normaalillakaan tallennussysteemillä. Nyt Onissa on tavallaan turhaa pelattavaa, joka vain pudottaa mielenkiintoa ja innostusta juonen seuraamiseen.
Peliä on muutenkin vaikeutettu keinotekoisen tuntuisesti. Esimerkiksi eri tehtävien välissä kaikki kerätyt aseet ja terveysruiskeet katoavat ja kaikki alkaa ikään kuin nollasta. Tämä tapahtuu silloinkin, kun tehtävä loppuu jonkin huoneen ovelle ja jatkuu seuraavassa tehtävässä taas prikulleen samasta paikasta.
Tällaisenaan Oni on pahimmillaan kirotun vaikea peli, jota ei kannata hankkia, jos on lyhyt pinna. Toisaalta kun lukemattomien yritysten jälkeen vihdoin pääsee jonkin kiperän paikan läpi, tunne on tavallistakin palkitsevampi.
Kaunista ja karua
Vaikka grafiikka onkin osittain ihan nättiä, sillä on myös omat ongelmansa. Tekstuurit tuntuvat repeilevän vähän joka paikassa, ja viholliset päätyvät usein makaamaan puoliksi seinän sisällä. Tosin samaisilla tekstuuriongelmilla pystyy myös näppärästi katsomaan seinien läpi huoneisiin ja varautua väijytyksiin.
Taisteluanimaatiot ovat hienoa katsottavaa. Erilaiset potkut, lyönnit ja heitot lähtevät luontevan näköisesti, ja osumien merkkinä tapahtuva välähdys tuo lisää väriä lähitaisteluihin. Aseiden ammukset lentävät poikkeuksetta kirkkaina viiruina, jotka saavat parhaimmillaan koko ympäristön näyttämään upealta.
Värikkään räiskeen hinta ei kuitenkaan ole erityisen hurja kovilta näyttävistä laitevaatimuksista huolimatta. Testikokoonpano pyöritti peliä jopa maksimiresoluutiolla (1024 x 768) suurimman osan aikaa ihan pelattavasti. Notkahduksia tapahtui tosin aina kun ruudulle kasaantui enemmän väkeä ja iskujen vaihto alkoi. Yleensä kuitenkin nekin kohdat pystyi sinnittelemään ihan kelvollisesti.
Onin kontrollit ovat miellyttävän sujuvat. Toinen käsi lepää koko ajan näppäimistöllä ja toinen käyttelee hiirtä. Näppiksellä ohjataan Konokoa kaikkiin suuntiin, kumarrutaan, juostaan, hiivitään ja niin edelleen. Hiirikäsi keskittyy pelkästään suunnan määrittämiseen ja lyönteihin sekä potkuihin.
Näppäimistökonfiguraatiota pystyy muuten hiomaan omaan makuunsa sopivaksi muokkaamalla Onin hakemistosta löytyvää key|config.txt-tiedostoa. Pelin sisältä sitä ei pysty jostain syystä muuttamaan.
Oni on tyylipuhdas yksinpeli, sillä minkäänlaista moninpeliä ei ole mukana. Enpä tosin sitä suuremmin jäänyt kaipaamaankaan, yksinpeli riitti tyydyttämään mätkimisen tarpeen taas pitkäksi aikaa.
Paremmalla tallennussysteemillä Onin pisteet kohoaisivat selvästi kahdeksankymmenen paremmalle puolelle, vaikka huippupeliksi sillä ei siltikään olisi asiaa. Kiinnostavasta juonesta ja hyvästä taistelujärjestelmästä huolimatta peli menee turhan suoraviivaiseksi mätkimiseksi ja paikasta toiseen kiiruhtamiseksi.
78
