Oni (PS2) – Maailmanlopun merkkivaatteet

Tumma tulevaisuus, mystinen menneisyys. Synkeitä salaliittoja, juhlavaa japanilaisuutta ja veretöntä väkivaltaa. Kas siinäpä trendikäs töräys.

Vuonna 2032 maailma on erilainen kuin tänään. Kansallisvaltiot ovat kadonneet, ja koko planeettaa hallinnoi rautaisin ottein fasistinen maailmanhallitus. Ekosysteemi on romahtanut aikaa sitten, ilma on joltiseenkin hengitettävää vain suurissa kaupungeissa, ja niissäkin vain ilmakehää puhdistavien laitosten ansiosta. Metropoleihin lasketaan sisään vain rikkaat ja muuten etuoikeutetut, eikä hallitus edes yritä parantaa maaseudulla riutuvien köyhien väestöryhmien suunnatonta ahdinkoa.

Tällainen on kehystarina Bungien mittavasti etukäteen rummutetulle, tyyliinsä animesta napsineelle Onille, jonka PlayStation 2 -käännöksestä on vastuussa muun muassa Grand Theft Autosta tuttu Rockstar Games.

Onin pääosassa kekkaloi Konoko, nuori naispoliisi, jonka ensimmäinen kenttäkomennus ei mene aivan putkeen, vaan muuttuu hektiseksi amok-juoksuksi läpi öisen kaupungin. Mukana menossa ovat meikäläisittäin hauskasti nimetty pahaakin pahemman rikollissyndikaatin pomomies Muro ja läpeensä mätä ja korruptoitunut poliisipamppu Griffin. Neljäntoista näytöksen verran vähemmän yllättäviä käänteitä tarjoava kolmiodraama on sitä myöten valmis, panoksena ihmiskunnan tulevaisuus.

Konsoleiden valtakunta

Jos ei vaikuta omaperäisyydellään juoni, niin ei sitä tee toteutuskaan. Kamera seuraa Konokoa tiukasti takaapäin, kun hän juoksee ja hyppelehtii maastossa. Tehtävät ovat periaatteessa vaihtelevia. Käytännössä riittää, kun vain kulkee paikasta A paikkaan B, nirhaten matkalla vastaan tulevat pahat pojat (ja siviilit, jos mieli tekee).

Paikassa B odottaa yleensä tietokonekonsoli, jota painamalla ovi aukeaa ja paikasta B tulee uusi paikka A. Aina välillä toiminta katkeaa hetkeksi, kun pelin omalla moottorilla pyörivät animaatiopätkät kuljettavat juonta eteenpäin.

Kätevä kompassi, joka kertoo oikean kulkusuunnan lisäksi oikean kerroksen, on tarpeen. Tasot ovat poikkeuksetta erittäin laajoja. Mitään merkitystä suurella osalla huoneista ei toisaalta ole, mitä nyt satunnaisen lääkepakkauksen tai lippaan voi lattialta löytää.

Parin ensimmäisen näytöksen jälkeen kompassia alkaa seurata orjallisesti eikä mieleen juolahdakaan tutkia turhia alueita. Niissä olevien varustetäydennösten poimiminen teleporttaa lähistölle aina muutaman syndikaatin käsikassaran. Hauskimmillaan ominaisuus on silloin, kun raskaasti aseistetut rosmot ilmestyvät metrin päähän ja antavat soittaa sydämensä kyllyydestä.

Teitä kaikkia musta kuolo päähän koppaa

Alati toisista ulottuvuuksista pulpahtelevien vainoojien eliminointi on pelin koko sisältö. Taistelusysteemi on onneksi monipuolinen. Kättä pidempää on kymmenisen sorttia, joista toisiin lykätään vihreää ja toisiin punaista lipasta. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta aseet ovat tappavankauniista efekteistään huolimatta teholtaan hernepyssyluokkaa. Lippaita löytyy suhteettoman vähän, joten suurin osa vastustajista on pakko monottaa manan majoille.

Lähitaisteluliikkeitä on jo alussa aivan tuhottomasti, ja Konoko oppii pelin edetessä vielä paljon lisää. Komeat kombot, torjunnat, väistöt, heitot ja luitamurskaavat erikoisliikkeet (skruts-ääni karmii kerta kerran jälkeen selkäpiitä) saavat mätön näyttämään parhaimmillaan kuin väkivaltaiselta tanssiesitykseltä.

Kontrollit hyödyntävät koko ohjaimen vasemman tatin nappia lukuunottamatta, joten niiden sisäistäminen ei helposti onnistu. Vielä kun vasemmalla tatilla ohjastetaan Konokon jalkoja, ja oikealla katsetta, siinä on aluksi kapean aivokurkiaisen ihmisillä moniajon kanssa tekemistä.

Sen jälkeen, kun kontrollit ovat hanskassa, suurimmaksi ongelmaksi muodostuu taistelun yleinen epäreiluus. Vaikka Konoko onkin tavallista ihmistä vahvempi ja kestävämpi, jotain säädyllisyyttä voisi pahiksiltakin odottaa. Ei siinä mitään, jos kolme rynnii yhtä vastaan aakeella laakeella, mutta kun muutama ryntää huutaen kimppuun kapealla kaiteella pilvenpiirtäjän huipun tuntumassa ja pari lisää säestää tovereitaan automaattiasein ylätasanteelta.

Varsinkin jos tallennuskohta on kaukana, joutuu samoja polkuja tallaamaan usein lähes viimeiseen asti.

Erityisen typerää on se, että useat viholliset kantavat mukanaan loputtomasti lippaita. Sellaisetkin vastustajat, joilla ei alunperin asetta ole, nappaavat maasta tyhjentyneen aseen ja avaavat hullun kiilto silmissä tulen välittömästi. Viholliset eivät todellakaan tarvitsisi tällaista äärimmäistä etulyöntiasemaa, kun heillä on jo valtaisa lukumääräinen etu puolellaan.

Eivätkä ne tappele yksinäänkään huonosti - jos satunnaiset koomiset tempaukset, kuten kulman takaa suoraan tyhjyyteen A-ha!-huudon siivittämänä pomppaava heppuli unohdetaan.

Kitkeränkauniita pysäytyskuvia

Ruudun päivitysnopeus laskee dramaattisesti, jos horisontti on kaukana ja ruudulla parikin vihollista. Varsinkin, jos parilla vihulaisella on efektejä leiskautteleva pyssykkä. Olisi liian armeliasta sanoa, että jatkuva pysäytyskuvien tuijottelu häiritsee pelaamista. Ennemmin kääntäisin asian niin, että pelaaminen tuntuu suuren osan ajasta häiritsevän nylkyttämistä.

Karua kieltä kieltämättä, mutta kyllä on karua koodikin. On nimittäin vaikea uskoa, että laitteesta olisi teho loppunut. Myönnetään, ihmiset liikkuvat sulokkaasti, erikoisefektit ovat värivalojen juhlaa, ja jos en aivan sokea ole, ainakin hahmot ovat anti-aliasoituja.

Alati hidastelevan ruudunpäivityksen rinnalla pienempi, mutta silti ärsyttävä piirre on kummalliset kirkkausasetukset. Jos ei pelaa yön pimeimpinä tunteina, joutuu tapahtumista mitään selvää saadakseen rukkaamaan pelin oman lisäksi myös television kirkkaussäädintä.

Ei Oni kunnolla pyöriessäänkään mikään mestariteos tai uuden ajan airut olisi, sen verran itseään toistavaa eteneminen alusta saakka on. Mutta sen pelaaminen olisi takuulla paljon hauskempaa kuin nyt, sillä alati hidasteleva ruudunpäivitys rusentaa kokonaispeli-ilon äkkiä alleen.

68