Maukasta Onimushaa voi valmistaa itsekin: Otetaan yksi Resident Evil, ryöpätään zombit, lisätään hyppysellinen Soul Reaveria, mausteeksi tujaus mustaa magiaa ja koristeeksi kakkonen. Valmis eväs nautitaan padilla.

Capcomin Onimusha-toimintaseikkailun jatko-osa sijoittuu 1500-luvun feodaali-Japaniin, jossa mellastavat erilaiset demonit ja muut kummajaiset. Päähenkilö Yagyu Jubei on samurai, joka huomaa reissusta palatessaan, että kotikylän asukkaat on teurastettu. Kosto elää kuin zombi, joten asiasta vastuussa oleva demoni-Nobunaga joutuu tappolistalle.

Mikäs sen hauskempaa kuin viipaloida miekalla limbosta läjäpäin sikiäviä hirviöitä. Pelkkää neliötä hakkaamalla sankari ryntää lähintä vihollista kohti ja antaa katanan laulaa, mutta tyylitelläkin voi. Yhdistämällä suuntanuolet ja olkapäänapit erilaisia lyöntiyhdistelmiä saa lisää. Joissakin tapauksissa ajoitus ratkaisee, millaisen sivalluksen samurai ilmoille täräyttää.

Liikkeiden opettelun sijasta Onimusha-sarjan pääviehätys on sulavassa animaatiossa. Parhaimmillaan miekkailu on kuin balettia, jossa tappava ase ja sitä heiluttava sankari sulautuvat tehokkaaksi niittokoneeksi. Taikavoimin tehdyt erikoishyökkäykset lisäävät näyttävyyttä ja ovat ilkeän tehokkaita.

Pelin tekemisessä on käytetty lukuisia taistelulajien asiantuntijoita ja näyttelijöitä. Tunnetuin heistä on edesmennyt Yusaku Matsuda, jonka länsimaalaiset muistavat parhaiten elokuvasta Musta sade (Black Rain). Vainajan valinta pääosan esittäjäksi vähän karmii, mutta zombiseikkailussa päätöstä voi pitää perusteltuna.

Lisäväriä pelimekaniikkaan tuo Jubein kyky imeä tappamistaan ilkiöistä vapautuvat sielut itseensä. Virvatulimaisilla sieluilla Jubei parantaa itseään, tehostaa aseitaan tai lataa mystistä ogre-voimaa. Hankalampia poimittavia ovat violetit sielut, mutta viisi sellaista muuttaa Japanin puukkojunkkarin ohikiitäväksi hetkeksi voittamattomaksi onimushaksi. Sieluja imutellessaan on sankari alttiina vihollisten hyökkäyksille, mikä tuo taisteluihin oman strategisen elementtinsä.

Onimusha 2 ei ole pelkkää vihollisten niittämistä ja sielujen keräämistä. Pienessä kylässä voi ottaa rennommin ja vaihtaa sanasen taikka kaksi sen asukkaiden kanssa. Maasta noukitut kultahiput saa käytettyä kaupassa, jossa myydään omituista rihkamaa. Rojulle on vaikea keksiä mitään järkevää käyttöä, mikä on sinänsä ihan realistista.

Kun antaa, niin saa

Tarinan edetessä Jubei kohtaa uusia tuttavuuksia, jotka auttavat häntä satunnaisesti taisteluissa. Parasta on kuitenkin, että kavereille voi dumpata kaikki kaupasta ostetut ja kadulta löydetyt turhat roinat. Vastalahjaksi voi saada mitä tahansa kalakukosta paviaaniin, mutta joskus kuitenkin tärppää ja lahjasta on oikeasti hyötyä.

Keskustelut käydään ystävysten kesken ja ne etenevät omalla painollaan.

Vaikka Onimusha 2 näyttää ja tuntuu lineaariselta, siinä on sivupolkuja, joihin voi palata läpipeluun jälkeen. Vaihtelua tuovat myös muut hahmot, joita pääsee silloin tällöin ohjaamaan.

Välillä vastassa on pieniä pulmia ja pähkinöitä, mutta ei mitään sellaista, mistä ei 90 prosenttia planeettamme väestöstä selviäisi. Esimerkiksi lukittujen ovien aukomiseen tarvittavat esineet löytyvät heti, jos vain jaksaa vähänkään ahteriaan liikutella.

Helppoudesta huolimatta tai sen ansiosta Samurai's Destiny imaisee mukaansa. Tarina itsessään ei ole uusia uria aukova, mutta toteutus on omaa luokkaansa. Lennosta piirretyt maisemat eivät häpeä pätkääkään uudempien konsoleiden rinnalla, joten Capcomin koodivelhot ovat palkkansa ansainneet.

Taistelut eivät kyllästytä, sillä vastaan kävelee koko ajan rankempia hemmoja, jotka vaativat kovempia otteita. Aseita saa matkan varrelta lisää ja niiden käyttö monipuolistuu, sillä Jubei oppii kääröjä lukemalla uusia liikesarjoja. Tehokkaat erikoishyökkäykset kannattaa säästää mega-örkeille, sillä ne eivät pienestä taputtelusta lannistu. Välipomojen kukistamisessa apuna olevat ystävät ovat myös mainio lisä.

Onimusha 2:n kontrollit voivat aiheuttaa vanhanaikaisuudellaan shokin, sillä analogisen tatin vatkaamisen voi unohtaa. Hahmoa ohjataan vain ja ainoastaan digitaalisella ristikolla. Myös kenttien kuvakulmat ovat Resident Evil -tyyliin etukäteen valittuja, joten suuntavaisto joutuu aika ajoin koetukselle ja joskus örkit jäävät ikävästi katveeseen, mutta enimmäkseen systeemi toimii.

Äänet sen tekevät

Ensimmäistä Onimushaa rasitti hieman se, että peli oli alunperin suunniteltu PSonelle. Kakkososa on tehty alusta pitäen PlayStation 2:lle, mikä näkyy upeina yksityiskohtina ja yleisenä kauneutena. Kaksiulotteiset kentät on tehty niin hyvin, että kestää hetken tajuta vain hahmojen olevan aidosti kolmiulotteisia.

Laajakuva puuttuu, mutta vastapainoksi euroversiossa on 60 hertsin tuki, joten surureunoista ei tarvitse kärsiä. Miinusta tulee lataustauoista, kun hahmo siirtyy alueelta toiselle ja kuvakulma vaihtuu. Sekunnin tuumaushetken juuri kestää, mutta pidempien matkojen juoksentelu ja taistelu kenttien rajoilla on ärsyttävää.

Äänistä ja musiikeista ei voi sanoa kuin pelkkää hyvää. Ajan henkeen sopiva musiikkiraita, miekan kilahdukset ja örmyjen murahdukset luovat tunnelmasta vähintään puolet. Efekti on sama kuin hyvissä kauhuleffoissa: pelottavaa on se, mikä kuuluu, mutta ei näy. Japanilaista dialogia ei PAL-versiossa vieläkään kuulla, vaikka vaihtoehtona se olisi ollut tervetullut lisä. Onneksi englanninkielinen toteutus on tehty tällä kertaa kelvollisesti.

Samurai's Destinyssä ei isompia vikoja ole. Se on kiistatta huipputuote, jonka särmät ovat hioutuneet kakkososan myötä. Tekijöitä voisi moittia varman päälle laskemisesta, sillä seikkailusta on tehty niin helppo, että metsämökin mummokin sen läpäisee. Päivän trendien mukaan kokemus on myös lyhyenpuoleinen, eli noin kymmenen tuntia.

Näyttävästä miekanheiluttelusta ja samuraielokuvista pitäville Onimusha 2:ta voi suositella lämpimästi. Toimintaseikkailu todistaa, että PlayStation 2 pärjää myös näyttävyydessä uutuuskonsoleille ja kun homma tehdään hyvin, niin sehän riittää.