Onni on oma PC

Tuomas Honkala katsoo ensin hintalappua.

* * * * *

Ostaisitko tietokoneen K-kaupasta?

Oletteko huomanneet, että PC-pelaajat määrittävät nykyään identiteettinsä negaation kautta? PC-pelaaja on yhtä kuin pelaaja, joka ei pelaa konsolipelejä. PC:llä pelaaminen on vahva statement kehitystä vastaan. Kehitystä on vastustettava, koska se menee väärään suuntaan, kohti konsoleita ja pelimekaniikaltaan yksinkertaisia "helppoja" pelejä. PC on monimutkaisten pelien viimeinen linnake.

Oli aika, jolloin minäkin pidin monimutkaisista peleistä. Omistin viimeisen päälle viritetyn PC:n ja pelasin vuoropohjaisia strategioita, lentosimulaattoreita ja vanhan hyvän ajan tietokoneroolipelejä. Nuo pelit olivat yhtä aikaa palkitsevia ja äärimmäisen turhauttavia, sillä ne eivät antaneet mitään ilmaiseksi. Perehtyminen ennen peli-iloa.

Konsolit eivät vaadi sitoutumista, joten konsoleilla peliharrastaminen voi aivan hyvin jäädä pelkän pelailun asteelle. Kivikovissa PC-peleissä sellainen ei ole optio. PC:llä hardcore-pelaaminen on totaalinen harrastus, jossa on oltava täysillä mukana tai sitten ei ollenkaan.

Taivaassa sinetöity

Ajauduin konsolipelaajaksi oikeastaan sattumalta, sillä kyse ei ollut muusta kuin siitä, että annoin laitteistoni vanheta käsiin. Muistan vieläkin, kun käytin toista tuhatta euroa laatikkoon, jotta saisin täydelliset pelielämykset F.E.A.R.:ssa ja Half-Life 2:ssa. Se oli hetken hekumaa, josta kannatti maksaa. Nykyään tämä syksyllä 2005 hankkimani huippu-PC on elävää antiikkia, jolla ei pyöri yksikään nykypeli.

Peli-PC pidetään hengissä komponenttipäivityksillä, mutta niidenkin kanssa on oltava nopea. Jos viivyttelee liian pitkään, päivitystarve saa lopulta sellaiset mittasuhteet, että koneen koko sisuskalut pitäisi panna uusiksi. Sellaisen päivityksen hinnalla ostaa jo kokonaan uuden tietokoneen.

Päivityssuunnitelmat pyörivät mielessäni, mutta pian tajusin, etten pystynyt perustelemaan niitä itselleni. Pelimakuni oli kallistunut räiskintäpeleihin, eikä niiden pelaamiseen tarvinnut enää PC:tä. Kun edes hiiriohjaus ei ollut minulle itseisarvo, tuntui järjettömältä panostaa uuteen kalliiseen koneeseen. Konsolit olivat minulle PC:n korvike, mutta mitä sitten? En tuntenut jääväni mistään paitsi.

Johtopäätökseni sai yliluonnollisen sinetin, kun raju ukkosmyrsky käräytti koneestani näytönohjaimen. Kone selvisi tärskystä hengissä, mutta ei ollut enää entisestä. Windowsissa näyttis toimi vielä normaalisti, 3D-peleissä ohjain vilkutti mustaa ruutua. Nöyryytys oli täydellinen, entisestä pelikoneesta oli tullut kirjoituskone.

Pim! Olet hypnotisoitu!

Elämäni konsolipelaajana suistui raiteiltaan kuukausi sitten, kun poikkesin maidonhakureissullani paikalliseen Cittariin. Huomioni kiinnittyi sisäänkäynnin viereen pystytettyyn poistolavaan, johon oli pinottu sekalainen joukko valikoimista poistuvia PC-pömpeleitä. Rajuimmin alennetun pömpelin hinta naulitsi huomioni. 299 euroa? Tietokoneesta? Voiko tämä olla mahdollista?

Kiersin Acer-merkkistä konetta kuin kissa kuumaa puuroa. En ollut enää vuosiin kiinnittänyt huomiota PC-koneiden spekseihin, joten litania laatikon kyljessä näyttäytyi minulle lähes salakielisenä. Päättelin, että tuplaytimen täytyi ainakin olla hyvä asia. Prosessoritehoksi ilmoitettu 5400+ kuulosti sekin kunnioitettavan suurelta luvulta. Tiesin arvailevani, mutta tiesin myös, että minun oli tehtävä ostopäätös ja pian. Parempi puoliskoni katsoi vetkutteluani jo pahalla silmällä.

Varmaa oli ainakin se, että 299 euron ihmeessä oli vanhaan koneeseeni verrattuna nelinkertainen määrä keskusmuistia, omasta näkökulmastani ihan älyttömästi kiintolevytilaa ja Blu-ray-asema. Jälkimmäisellä yritettiin ilmeisesti tehdä vaikutus kaltaiseeni huonosti informoituun kuluttajaan, ja ei siinä mitään, olinhan minä vaikuttunut.

Olin myös melko varma siitä, että tarjouskoneen heikko kohta oli luultavasti näytönohjain. Tyyppimerkintä Radeon HD3450 ei sinänsä sanonut minulle mitään, mutta näytönohjaimen 256 megatavun muistimäärä kertoi paljon. Minulla oli jo vuonna 2005 ostetussa koneessa samansuuruinen näyttömuisti!

Yönmusta Acer saattoi olla pommi, mutta hemmetti, 299 euroa on vain 299 euroa. Heräteostos hävetti vielä kassalla, mutta kotona olin jo riemuissani. Minulla oli uusi PC!

Rahanmenoa ei voi estää

PC-pelaajan pakoista pakottavin on pakko päivittää konetta. Luin näytönohjainvertailuja vielä samana iltana, kun olin lyönyt virtapiuhat kiinni. HD3450, kuten arvelin, pelikäyttöä rajoittava pullonkaula. Vaihtoehtoina olivat joko minimidetaljeilla pelaaminen tai päivitys tehokkaampaan näytönohjaimeen. Mutta mihin? Yksikään lukemistani vertailuista ei antanut kysymykseen yksiselitteistä vastausta.

Ilmiselvästi halusin selvitä päivityksestä halvalla. Kolmen sadan euron koneessani ei olisi mitään järkeä, jos uusi näyttis maksaisi toisen mokoman. Mutta hinta ja suorituskyky eivät voineet olla ainoat valintaperusteeni, sillä vertailut paljastivat minulle, että modernit näytönohjaimet ovat pahimman luokan virtasyöppöjä. Halpiskoneeni 400-wattinen virtalähde vaatisi nimenomaan vähävirtaiseksi suunnitellun kortin.

Päätin pysyä tunnesyistä Radeonin leirissä, joten päättelin vaihtoehdoikseni HD4650 (70 euroa), HD4770 (100 euroa) ja HD5750 -kortit (130 euroa). Kalleinta vaihtoehtoa HD5750:aa puolsivat kortin DirectX 11 -ominaisuudet, mutta konsolipelaajan aivoillani en oikein osannut punnita asian merkitystä. Onko DirectX 11 sitten niin tärkeä asia? HD4770 ja HD5750 olivat tosin muutenkin hasardihankintoja, sillä niille suositeltiin vähintään 450 watin virtalähdettä. Keskustelupalstojen hardisviisaat väittelivät hanakasti virtasuositusten ehdottomuudesta. "Kyllä se toimii!" "Eipäs, vaan kortti kärähtää!" Ota tuosta sitten selvää.

Kaikelta hosumiseltani en tietenkään tullut miettineeksi, mitä ylipäätään halusin pelata PC:lläni. Kai nyt muutakin kuin sitä iänikuista Civilizationia? Wowittamaan en ainakaan ala, mutta ehkä sitten PC:n nettiräiskintöjä? Left 4 Dead 2 olisi sopivasti ajankohtainen, eikä sittenkään niin kiva Xboxilla.

Jotain halpaa, jotain kallista

Mikään ei ole muuttunut. PC on yhä pelikone, jolla asiat tapahtuvat vaikeimman kautta. Tuntuu hullulta, että PC:llä pelaaminen edellyttää vielä 2010-luvun kynnyksellä laitteistoliturgian opiskelua. Konsoleilla on tyydyttävä kompromisseihin, mutta ainakin niiden tekniikka on suunniteltu palvelemaan käyttäjää eikä päinvastoin.

Sanotaan, että kun ostaa halpaa, niin saa halpaa. En tietenkään pohtisi päivitystä, jos olisin suoraan satsannut sellaiseen tonnin laatikkoon, jossa olisi ollut kunnollinen näytönohjain ja sellainen poweri, että sähköyhtiössäkin huomataan. Vaan minäpä en halunnut sijoittaa tonnia koneeseen, enhän minä ylipäätään lähtenyt PC-ostoksille vaan maitokauppaan!

Niin se vain on, että kalliin killerikoneen sijaan aion sijoittaa vaivalla ansaitut euroni erään Edoardon taskuihin...

Oletteko huomanneet, että PC-pelaajat määrittävät nykyään identiteettinsä negaation kautta? PC-pelaaja on yhtä kuin pelaaja, joka ei pelaa konsolipelejä. PC:llä pelaaminen on vahva statement kehitystä vastaan. Kehitystä on vastustettava, koska se menee väärään suuntaan, kohti konsoleita ja pelimekaniikaltaan yksinkertaisia "helppoja" pelejä. PC on monimutkaisten pelien viimeinen linnake...

Lue koko artikkeli Pelit-lehden marraskuun numerosta tai www.pelit.fi:ssä 2.12.2009.

www.borderlandsthegame.com

Hei kaveri! Lukemalla tämän arvostelun saat 1500 kokemuspistettä. Jos kiinnostuit, Borderlands voi olla sopiva peli juuri sinulle.

Yritin todella pitää Borderlandsista, mutta ensimmäisen viiden tunnin jälkeen olin valmis luovuttamaan. Uuvuin, koska taistelin uudestaan ja uudestaan samoja skagg-petoja vastaan, jotka kömpivät koloistaan aina kun kävelin aloituskylästä ulos. Skaggit olivat pelkkä riesa, mutta kylän laitamille leiriytynyt rosvojengi oli todellinen maanvaiva. Kutostason ukkelini ei kerta kaikkiaan saanut rosvopäällikköä ja hänen luutnanttejaan hengiltä. Paskaa, ajattelin. Borderlands ei kerta kaikkiaan ollut minun pelini.

Olin jo kiukuspäissäni valmis sysäämään arvosteluvastuun eteenpäin jollekin avustajapololle, mutta entä jos Borderlandsissa oli sittenkin sitä jotakin? Määrittelemättömän vetovoiman viettelemänä päätin antaa sille vielä mahdollisuuden. Pelasin toisen illan, nousin kymppitasolle, tapoin rosvot ja näin valon.

Hiiteen ensivaikutelmat.

Kohti täydellisyyttä

Mikä hitaasti sytyttäneessä Borderlandsissa sitten viehättää? Ei ainakaan juoni, sillä se on harvinaisen yhdentekevää nostatusta kerran 200 vuodessa avautuvasta muukalaisholvista, jonka kätkemät satumaiset rikkaudet odottavat ottajaansa. Kun paljon puhuttu holvi lopulta löytyy, se on vain yksi rasti lisää suoritettujen tehtävien listassa, edes loppupomo ei säväytä. Ammu sitä ytimeen – kuinka omaperäistä!

Holvi on oikeastaan pelkkää pelaajan sumutusta, sillä todellisuudessa sankarin tehtävä on ratkaista kaikki planeetta Pandoran ongelmat. Tehtävät poimitaan turuille pystytetyiltä ilmoitustauluilta. Kyse on yleensä joko tappamisesta (sekalaisia rosvosakkeja ja pandoralaisia hirviöitä) tai jonkin kadonneen esineen palauttamisesta omistajalleen. Työtarjousten määrä hämmästyttää, sillä lisätehtäviä saattaa ilmaantua taululle vielä tunteja sen jälkeen, kun on jo vaihtanut maisemaa. Tarkistuskäyntejä ei sentään tarvita, sillä peli muistuttaa tekemättömistä hommista automaattisesti.

Borderlands vetelee oikeista naruista, sillä tyhjien kiitosten sijaan hanttihommat palkitaan rahalla, kokemuspisteillä ja vastustamattomilla tavaroilla. Palkkiojärjestelmä on niin tehokas, että sisältäni kuoriutui kaikki sivutehtävät suorittava perfektionisti. Harvoin sitä moiseen sorrun, varsinkaan arvostelutilanteessa.

Todellinen päämäärä ei olekaan muukalaisholvi, vaan täydellinen pyssysankari. Voittamattomuuden tunne vahvistuu kokemustaso kokemustasolta, eikä se ole Borderlandsin julmassa maailmassa lainkaan huono asia. Tappiin kehitetty hahmo potkii juuri niin paljon persettä kuin pitääkin. Kolikon kääntöpuolena liian kovia vihollisia liian aikaisin haastamalla saa takuuvarmasti turpiinsa.

Neljä sankaria, yksi kohtalo

Borderlandsin hahmonkehitys ei ole erityisen vivahteikasta, mutta sitä on juuri sen verran, että kokemustasojahdin nielee roolipelaamisena. Kehityksen pohjaksi valitaan yksi neljästä arkkityypistä. Sotilas on yleismies, saalistaja sniputtaa, seireeni tekee yllätysiskuja näkymättömistä ja pullisteleva sikaniska luottaa enemmän nyrkkien kuin pyssyjen voimaan.

Kullakin hahmolla on oma erikoistaitonsa (sotilaan tykkitorni, saalistajan lemmikkikotka, seireenin näkymättömyys ja sikaniskan raivokohtaukset) ja kolmeen oksaan haarautuva kykypuu. Hienoista titteleistään huolimatta kyvyt ovat suurimmaksi osaksi pelkkää lisävahinkoa aseisiin ja muita numeerisia bonuksia. Sopivalla hetkellä laukaistavia aktiivisia taitoja ei koskaan saa enempää kuin sen yhden. Numeroilta maistuvat kyvyt ilahduttavat nekin, mutta pidemmän päälle pelkkä vahinkoarvojen hienosäätö tympäisee.

Kykypisteiden resetointi onnistuu, mutta tempulla ei pysty rakentamaan mitenkään olennaisesti erilaista hahmoa. Bonukset vain vaihtavat paikkaa. Hahmonkehityksen suoraviivaisuus ei kuitenkaan haittaa, sillä se on sivuseikka verrattuna asekeräilyyn, joka on Borderlandsin todellinen eteenpäin ajava voima. Aseet tuotetaan satunnaisesti lukemattomien erilaisten piippujen, tähtäinten, latausmekanismien ja muiden osasten yhdistelmistä. Näin peliin saadaan kirjaimellisesti miljoonia erilaisia tussareita, joista toiset ovat tarkkoja, toiset tulivoimaisia, toiset lähitaisteluaseita ja toiset äärimmäisen epäkäytännöllisiä.

Jokainen ase on yksilö ulkomuotoaan myöten. Olen poiminut matkoiltani muun muassa ehtymättömällä lippaalla varustetun automaattipistoolin (hyvä hätävara), vanhaa sotilaskivääriä muistuttavan "norsupyssyn" (tulivoimainen ja epäkäytännöllinen), helvetinmoisen määrän epätarkkoja raketteja sylkevän ihmesingon ja hiukset nostattavaa vahinkoa tekevän, nelinkertaisella piipulla varustetun kuudestilaukeavan (eli 24-laukeavan) revolverin. Superaseet viihdyttävät aikansa, kunnes seuraavasta kamakätköstä tai pomotaistelusta löytää jotain vielä parempaa.

Arvotuista ominaisuuksistaan huolimatta Borderlandsin aseet jakaantuvat kahdeksaan peruskategoriaan: revolvereihin, pistooleihin, konepistooleihin, rynnäkkökivääreihin, haulikoihin, tarkkuuskivääreihin, sinkoihin ja muukalaisaseisiin. Jaoittelulla on merkitystä, koska kyvyistä saatavat bonukset kohdistuvat yleensä vain tiettyihin asetyyppeihin. "Vääränlaisiin" aseisiin turvautumalla jää bonuksista paitsi.

Jos Borderlandsin aseet ovat täysosuma, muut varusteet ovat hukattu mahdollisuus. Sen sijaan, että sankarille puettaisiin varusteita kuin paperinukelle vaatteita, ainoat lisävarusteet ovat käsikranaatteja, suojakenttiä ja hahmoluokkamoduuleja. Missä ovat kypärät, missä tulevaisuuden sotisovat? Edes sankarin ulkonäköä ei voi personoida vaatteiden värin vaihtamista pidemmälle.

Jaettu ruutu ei lagaa

Tiedän, että ikivanhaan arkkityyppiin vertaaminen on pelikirjoittamista laiskimmillaan, mutta minkäs sille voi, kun Borderlands on niin diablomainen kuin räiskintäpeli vain voi olla. Blizzardin toimintaroolipelistä on matkittu suunnilleen kaikki: hekumallisesti hehkuvat aarrearkut, kyltymätön uusien aseiden rohmuaminen ja viholliset, jotka ilmestyvät aina vain takaisin sankarin tapettavaksi. Samojen pomovihollisten kimppuun ryntääminen oli pätevä taktiikka Diablossa, joten se on sitä myös Borderlandsissa.

Alkuinho vaihtuu alkuihastukseksi vasta kun pääsee yli siitä, että Borderlandsin viholliset eivät tappamalla lopu. Sitten kun jutun juoni lopulta avautuu, diablomaisuudesta on vaikea olla pitämättä. Pelituokiot venyvät väkisin pikkutunneille, kun käsissä polttelee uusi megatykki, jota varten on pakko hakata vielä muutama kokemustaso lisää.

Ajattelin toistaa virheeni ja verrata Borderlandsia vielä viimeisimpään Falloutiin. Molemmat ovat räiskintäpelin ja roolipelin ristisiitoksia ja molemmissa seikkaillaan karussa maailmassa, joka on kuin pommin jäljiltä. Pelien vahvuudet ovat tietysti täysin vastakkaiset. Borderlands on hyvä räiskintäpeli ensin ja roolipeli vasta sitten, Falloutissa asioiden tärkeysjärjestys menee toisinpäin. Borderlandsin maailma on pelkkä kaunis kulissi, mutta sen loputtomiin taisteluihin en kyllästynyt missään vaiheessa.

Borderlandsissa on neljän pelaajan yhteistyömoodi, jota voi pelata samoilla hahmoilla kuin yksinpeliä. Edes uutta peliä ei tarvitse aloittaa, sillä kaveri-istunnot ja yksinpeli tulkitaan yhdeksi ja samaksi kampanjaksi. Harmi vain, että Xbox Livessä co-op osoittautui äärettömän lagiherkäksi. Kotimaisessa peliseurassa nettiyhteyden taso ei vielä häiritse, mutta jo brittien kanssa pelaaminen taantuu älyttömäksi nykimiseksi.

Sehän harmittaa, sillä kunnolla toimiessaan Borderlands on mitä mainioin co-op-peli. Kunnollinen vaihtokauppasysteemi ei tietenkään haittaisi, sillä nykyisellään romut on vain pudotettava maahan ja toivottava, ettei vastapuoli yritä kusettaa. Tavarasaaliin tasajaosta ei myöskään ole tietoa, joten nopeat syövät hitaat.

Toistensa auttelun ohessa pelaajat voivat keskinäisellä suostumuksella taistella myös toisiaan vastaan. Tällöin pelissä on pelkkä kunnia, sillä pelaaja-vastaan-pelaaja-matseissa kuollaan vain leikisti.

Kriittisesti tarkasteltuna Borderlands on vanhoja ideoita kierrättävää b-luokan peliviihdettä, mutta äärettömän koukuttavaa sellaista. Tätä kirjoittaessani kiinnostukseni Borderlandsiin on jo hiipumaan päin, mutta pelituntejakin on plakkarissa sellaiset 40. Ei ihan huonosti yksinkertaisten ilojen räiskintäpeliltä.

Lisää aiheesta

  • Laakson pohjalla

    www.animal-crossing.com/cityfolk

    Animal Crossing on enemmän harrastus kuin peli, sillä säännöllisellä ja pitkäjänteisellä paneutumisella Eläinristeyksestä saa eniten irti.

    Elämäsimulaattori Animal Crossing on Nintendon omalaatuinen virtuaalinukkekodin, kalenterin, tamagotchin ja…
  • Tiedostavan nuoren korneri [2]

    OIKEUTUS: Tuomas Honkala kelaa juttuja niinku tosi syvällisesti.

    Pelikonsolisi on valmistettu Kiinassa, tajuatko mitä se tarkoittaa?

    Nykyaikaisen videopelin tuotanto on monimutkainen prosessi, johon tarvitaan vähimmilläänkin kymmenien ammatti-ihmisten työpanosta. Suurimmissa…
  • 100 pistettä

    Tuomas Honkala arvostelee pelkästään yli 90 pisteen pelejä.

    * * * * *

    Sadan pisteen tyrannian on loputtava!

    Kriitikoiden vähemmistö, valistuneiden blogikirjoittajien enemmistö ja koko joukko tyytymättömiä kauppiaita ja valmistajia on kyllästynyt sadan pisteen tyranniaan. Eikä ihme,…