Orion Conspiracy, The – #%&$:n avaruushirviöt!

Orionin salaliitossa keski-ikäinen kiroileva työtön törmää maailmaa uhkaavaan vaaraan. K-18-lätkällä varustetusta seikkailupelistä oppii bonuksena käyttökelpoista arkipäivän englanninkielen sanastoa.

Devlinin elämä ei hymyile: ikämittari värisee viidessäkympissä, vaimo on kuollut ja työpaikka mennyt. Ja nyt hän on istunut rahtialuksessa viikkoja päästäkseen avaruuden laidalla kuolleen poikansa hautajaisiin.

Määränpäässä, mustan aukon laidalla sijaitsevalla Cerberuksen tutkimusasemalla, Devlin jättää jäähyväiset pojalleen. Ja niin tapahtumat saavat uuden käänteen: hänen siirtyessä huoneeseensa suremaan oven ali työnnetään paperilappu, jossa väitetään Devlinin pojan kuolemaa murhaksi.

Luonnollisesti Devlin tahtoo selvittää asian. Cerberus kätkee kuitenkin muitakin salaisuuksia kuin vain pirullisen murhaajan, ja Devlin joutuu tahtomattaan mukaan elämänsä vaarallisimpaan soppaan.

Ruma sana sanotaan niin kuin se on

Orion Conspiracyn alku on lupaava: sankari Devlin on iän ja perheen menetyksen katkeroittama mies, joka suhtautuu asioihin lupaavan itsetuhoisella asenteella. Ympäristökin vaikuttaa kiinnostavalta, sillä asteroidiin rakennettu Cerberus on kiehtovan vaarallinen, ja siellä asuvat harvat ihmiset lupaavan persoonallisia.

Siitä se alamäki alkaa. Muutaman tunnin jälkeen on selvää, että Orionin suunnittelijoiden käsitys aikuisille suunnatusta pelistä on vain ylimääräisen kiroilun lisääminen muuten keskinkertaiseen peliin. Paikoitellen puheen seuraaminen käy todella hermoille, kun joka toiseen väliin on väkisin täytynyt ängetä jokin f- tai s-alkuinen ilmaisu. Kyllä ihmiset nyt sentään osaavat puhua kiroilemattakin, p-le!

Juoneltaan Orion noudattaa tasaisia hyväksi havaittuja scifi-kliseitä. Mies saapuu rauhaisalle avaruusasemalle, jonka uumenista paljastuu maailmanvalloitusta suunnitteleva muukalaisrotu. Sankarin pojan kuolema unohtuu nopeasti muotoaan muuttavien muukalaisten tehdessä aseman miehistöstä verisen selvää jälkeä. Lopun lähestyessä peli onnistuu hetkittäin saavuttamaan pienoista Alien-tunnelmaa, kun jäljellä on enää sankari ja muutama aseman työntekijä. Muuten takakannessa mainostettu painostava tunnelma jäi ainakin meikäläiseltä huomaamatta.

Vain yksi nappi

Cerberuksen salojen tutkiminen sujuu valitettavan kankealla käyttöliittymällä. Hiirtä liikutettaessa ruudulle ilmestyy teksti, jos paikalla on jotain kiinnostavaa. Ja sitten vain klikataan hiiren vasenta nappia, niin Devlin joko kertoo kuvauksen esineestä tai ruudun alalaitaan ilmestyy lista mahdollisista toiminnoista. Hyvin pian alkaa toivoa erillistä Look-optiota, sillä suurimmassa osassa tavaroita ei muita vaihtoehtoja ole olemassakaan. Jokaisen tavaran klikkaaminen vain, jotta kuulisi Devlinin jaarittelevan siitä seuraavat puoli tuntia, alkaa nopeasti rasittaa. Ja arvasitte oikein, puhetta ei tietenkään saa mitenkään pysäytettyä kun se kerran on alkanut...

Keskusteluakin Orionissa on: täytyyhän kaikki ne kirosanat johonkin tunkea. Jutustelu sujuu tavallisella valitse valikosta- menetelmällä nopeasti ja helposti, vaikkei itse hahmoilla tunnukaan olevan mitään erityistä sanottavaa.

Ympäri mennään, yhteen tullaan

Orionin ongelmien rakentelu yhdistettynä kankeaan systeemiin on omiaan ajamaan tasaisemmankin henkilön hulluksi. Suurin osa pulmista on naurettavan helppoja, mutta niiden löytäminen ottaa hermoille. Cerberus on kyllä kiitettävän kompakti seikkailutila, mutta siellä harhaillaan aivan liikaa tekemisen sijasta. Esimerkkinä vaikkapa erään työntekijän tapaaminen tämän huoneessa: pelaajaa odotetaan sinne, mutta kukaan ei kerro, missä huoneessa työntekijä asuu, joten hänen pitää harhailla pitkin asemaa ja kokeilla kaikkia mahdollisia ovia, kunnes vahingossa törmää oikeaan paikkaan. Tämän ehkä vielä kestäisi, mutta jostain syystä peli haluaa ladata rompulta jotain joka kuvan välissä. Ja se lataaminen vie tietysti aina vähintään muutaman sekunnin.

Mikäs se terapeuttini numero olikaan...

Dixieland soimaan

Taiteellisesti Orion on kiitettävän kaunista katseltavaa, sillä koko peli pyörii SVGA-tilassa (640x480). Aluksi etenkin hahmot vaikuttavat hienoilta, mutta taso tuntuu pelin aikana laskevan, tai sitten vain turruin tyyppien jatkuvaan näkemiseen. Taustat ovat jotenkin mitäänsanomattomia, mutta ajavat asiansa riittävän hyvin. Tietenkään kokonaisuutta ei ole voitu jättää ilman pakollisia 3D-Studiolla renderoituja animaatioita, joita ilmestyy parissa kohtaa peliä juonta kuljettamaan. Lähes joka ruudun tausta on piirretty juuri ja juuri sen verran liian pitkäksi, että kuvaa on aina pakko hieman vierittää. Tämä alkaa haiskahtaa jo hitaampien koneiden omistajien kiusaamiselta, sillä nämä aivan turhat vieritykset vievät aikansa vieläpä P90:ssäkin.

Äänipuolella Orion on kaikkein heikoimmillaan, ja vähäisille tehosteille nauravat naurismaan aidatkin. Musiikki on kortista riippumatta ärsyttävää pimputusta, jonka kääntää mieluusti kokonaan pois päältä. Tekstinäkin esiin saatavat keskustelut ovat teennäisyydessään huippuluokkaa. Erityisesti tykästyin Devlinin kammottavaan syväeteläiseen dixiemurteeseen, joka on niin leveätä, että suusta mahtuisi varmasti yhtä aikaa sisään useampikin ruotsinlaiva. Ja sitä mongerrusta joutuu vielä kuuntelemaan koko pelin ajan. Näen vieläkin painajaisia Devlinistä lähestymässä ovea ja vääntämässä:" It's laacked". Hui.

Liian vähän, liian nopeasti

Bugeja ei Orionissa nähtävästi juuri ole, ja peli pyöri ongelmitta alusta loppuun. Ongelmien taso on välillä liiankin helppo, eikä pelin parissa tule muutamaa iltaa kauempaa vanhennuttua. Niistäkin suurin osa kuluu pitkin Cerberuksen käytäviä harhaillessa. Jos jostain syystä pelin alkupuolella kuitenkin ilmenee ongelmia, tulee pelin mukana ratkaisu seikkailun ensimmäiseen neljännekseen.

Kokonaisuutena Orion Conspiracy on keskinkertainen avaruusseikkailu. Itse olisin pitänyt enemmän murhamysteeriosta, jolta peli aluksi vaikuttaa. Jos turhaa ympäriinsä ravaamista vähennettäisiin ja systeemiä hiottaisiin, olisi Orion Conspiracy jo melko nautittava paketti. Nykyisellään sen pelaa nopeasti läpi ja unohtaa vähintääkin yhtä nopeasti.

78