Orphen on laiska ja ylimielinen magian mestari. Hän ei ole kliseinen kaapuun kääriytynyt papparainen, vaan näyttää nahkarotsissaan lähinnä Tokion sivukujien karaisemalta yakuzalta.
Orphen ei halua noudattaa Torahampaiden tornin velhojen muodollisen jäykkiä sääntöjä, joten hän hankkii tulonsa rahan lainaajana. Moisesta vapaamielisyydestä huolimatta Orphenilla on kaksi oppilasta, Magnus ja Cleo. Orphen on syytänyt keskenkasvuiselle kaverilleen Volcanille runsaasti rahaa. Volcan lupaa maksaa lainan takaisin, jos Orphen lähtee hänen kanssaan Arvanraman kauppiaskaupunkiin. Siellä odottaisi helppo keikka, jonka jälkeen kaikki kieriskelisivät käteisessä.
Laivamatkalla jokin menee pieleen. Paatti suuntaa kauas merelle, jossa suuri merihirviö hyökkää laivan kimppuun ja upottaa sen. Orphen apureineen ja kourallinen muita matkustajia haaksirikkoutuu oudolle Kaaos-saarelle. Siitä alkaa sarja tapahtumia, joiden aikana vastahakoinen velho ajautuu auttamaan muita päästäkseen itse saarelta pois. Lopulta valkenee, että Volcan oli ostanut liput väärään purtiloon, sillä muut matkustajat olivat halunneet nimenomaan Kaaos-saarelle.
Laivan kannella Orphen ottaa mukaansa jonkun kolmesta henkilöstä. He ovat tytärtään etsivä palkkasoturi Zeus, nuori muusikko Mar ja entinen tanssija Sephy. Ryhmän kolmas jäsen on joko Magnus tai Cleo. Juoni määräytyy sen mukaan, ketä Orphen päättää auttaa. Kun homma on hoidettu, velho palaa eräänlaisen deja-vu-ilmiön myötä takaisin paatin kannelle. Sama keikka alkaa uudestaan, mutta nyt kumppaneita on tarjolla enää kaksi. Seikkailu on kunnolla läpi vasta kolmannen kierroksen jälkeen.
Yksi juoniura vie aikaa pelikellon mukaan vain runsaat viisi tuntia. Näin ollen tahkottavaa ei riitä kovin pitkäksi aikaa, sillä ongelmat ja matsit eivät ole erityisen haastavia. Juonen huippukohdat esitetään siedettävillä anime-pätkillä, mutta reaaliaikaisten juonenkuljetusten ääninäyttely ja ohjaus ovat surkeita.
Sekalainen seurakunta
Matkaaminen Kaaos-saarella muistuttaa tavanomaista toimintaseikkailua ja kontrollit tuovat mieleen Soul Reaverin. Tarpoessaan kohti saaren keskustaa Orphen voi myös hyppiä, lyödä taikamiekalla ja loitsia maagisen ammuksen. Muut poppoon jäsenet seuraavat orjallisesti, mutta välillä heitäkin pääsee komentamaan suoraan.
Lähes jokainen huone tai luola sisältää jonkin yksinkertaisen ongelman ja paikasta ei pääse pois ennen kuin se on hoidettu. Ratkaisu voi vaatia hieman pohdintaa, mutta yleensä etenemiseen vaaditaan vain ripeää toimintaa. Nämä jaksot ovat liian yksinkertaisia ja masentavan lyhyitä. Touhu loppuu juuri kun pääsee vauhtiin. Kaaossaaren lepotalon tienoilla on lupausta paremmasta, mutta pian toikkarointi jatkuu samaan tyylin kuin siihenkin asti.
Vain yksi ovi vie eteenpäin, joten reitti kohti loppua on harvinaisen selkeä. Ainoastaan laivassa ja lepotalossa voi palata edelliseen huoneeseen, mutta nämä paikat ovat sen verran selkeitä, ettei eksymisen vaaraa ole.
Kokonaisuuden oudoin piirre on kaksi erilaista taistelusysteemiä. Niiden ainoa yhteinen tekijä on reaaliaikaisuus. Ensimmäinen tyyli on tympeää toimintaa, mikä tuntuu lähinnä jälkeenpäin keksityltä lyönti- ja loitsuliikkeen oikeutukselta. Onneksi näitä taisteluita on harvoin.
Toinen matsityyppi muistuttaa Final Fantasyjä sen suhteen, että sankarit pysyvät tiukasti aloillaan. Paikallaan seisoskelu jakautuu kamppailuun vihollislaumaa vastaan kahden kamun kanssa ja yksittäisten pomohirviöiden murjomiseen Orphenilla. Joskus muillakin hahmoilla pääsee taistelemaan yksin, mutta tällöin vastassa on vain joukko mitättömiä kiusankappaleita.
Pomoja vastaan tarvitaan yleensä joku kikka, siinä missä pikkuprötöt päihitetään kärsivällisesti jauhamalla. Kohtaamiset kookkaiden örkkien kanssa on kuvattu huomattavasti dramaattisemmin kuin kahnaukset rupusakin kanssa. Ryhmän kanssa matsatessa Orphen on joukon ainoa jäsen, jota voi ohjata itse.
Joukkuematsin tuntuvin muutos mekaniikkaan on taisteluareenalla majailevat parannuselementaalit, joita iskemällä saa reilusti puhtia takaisin. Isoja ököjä vastaan rimpuillessa parannusmahdollisuutta ei ole. Toverien kanssa voi myös tehdä tehokkaita yhteishyökkäyksiä.
Yksi kuvionäppäimistä aktivoi suojaloitsun ja kolme muuta laukaisevat seikkailun edetessä vaihtuvia hyökkäyksiä. Iskuista on alussa käytössä maaginen miekan huitaisu, ammus- ja elementaaliloitsu. Hyökkäysloitsuja voi ladata, mutta tällöin Orphen on suojaton. Loitsu vahvistuu merkittävästi, jos lataus jatkuu keskeytyksettä loppuun asti. Magian tyypistä riippuen ammuksia sinkoaa useita tai jokin komea elementaali ilmaantuu paikalle rankaisemaan vihollisia.
Myöhemmin hyökkäyksiä täytyy korvata ylimääräisillä kilpiloitsuilla, jotka heijastavat hirviöiden erikoisiskuja takaisin. Etenkin suojaloitsujen ajoitus on tärkeää, sillä suojakilvet eivät pysy pystyssä jatkuvasti. Taisteluiden sulavaa etenemistä haittaa kontrollien epämääräinen tuntuma. Koskaan ei voi olla aivan varma, menikö komento perille, joten tiukoissa paikoissa näppäimiä on taottava monta kertaa peräkkäin.
Konstaileva kamera
Orphenin pelimekaniikka ei ole kovin johdonmukainen. Esimerkiksi sankarit putoavat reunojen yli vain sillon, kun se on sopivaa juonen kannalta, eli yleensä jonkin toimintajakson yhteydessä. Muulloin he eivät suostu hyppäämään edes matalan aidan ylitse. Sinällään se ei ole kovin vakava virhe, mutta pidemmän päälle yletön paapominen ja oikeaan suuntaan paimentaminen alkaa ärsyttää.
Grafiikan taso vaihtelee rajusti. Komeimmillaan se on tarkkaan käsikirjoitettujen pomomatsien aikana. Seikkailu- ja ongelmaosioissa horisontti katoa sankkaan sumuun melko lähellä sankareita ja lisäksi useimmat huoneet ovat lähes tyhjiä.
Ruudunpäivitys on sulavaa, mutta siihen on päästy kaiken muun kustannuksella. Kameraa voi kääntää vain sivusuunnassa ja se paljastaa räikeitä ongelmia polygonien leikkaamisessa. Joskus ruudun laidoilla olevat hahmot, esineet ja seinät voivat kadota näköpiiristä saman tien reunaa hipaistuaan. Se ei vaikuta etenemiseen, mutta näyttää ikävältä. Jäykkä kamera on myös osasyy muutamien ahtaiden toimintaosuuksien sekavaan tunnelmaan.
Kökköä puhetta lukuun ottamatta äänet ja musiikki ovat jokseenkin neutraaleja esityksiä. Taisteluissa musiikin tempo luonnollisesti nousee ja soittimet jauhavat jykevällä nuotilla. Loitsuja säestää asianmukainen räiske ja räjähdykset. Muutoin efektit ovat etupäässä kenkien kopinaa ja hyppyjen tupsahduksia.
Orphen on alusta loppuun varsin kulmikas tapaus. Siinä on useita hyviä ideoita, mutta ne musertuvat lekalla hiotun rakenteen ja puolitiehen jätettyjen toimintaongelmien alle. Silti sotkuisessa kokonaisuudessa on jotain viehättävää. Seikkailun edetessä toivoo, että jonain päivänä tulisi jatko-osa, jossa pahimmat mokat olisi korjattu.
73
