Kliseisten mutta kieltämättä suhteellisen oikeaan osuneiden käsitysten mukaan sekä videopelit että elokuvat ovat ensisijaisesta teinipoikien ja nuorten aikuisten miesten huvia. Eikö siis olisikin maailman loogisin asia tehdä teinipojille elokuvia, jotka kertovat videopeleistä ja niiden pelaajista?
Tällaisia taideteoksia ei kuitenkaan ole niin paljon kuin voisi luulla. Jos unohdetaan kaikki tyylipuhtaat virtuaalitodellisuustarinat, varsinaiset pelielokuvat ovat kiven alla. Mutta löytyyhän niitä.
Nuorisojöötiä
Helpoin ja halvin keino yhdistää kohdeyleisö ja videopelit on tehdä elokuvan jostakin päähenkilöstä peliharrastaja tai peräti pelibisneksen insideri. Usein lopputulos on tyylipuhdasta nuorisojöötiä. Hyvä esimerkki on Joysticks (1983), jonka juoni on suoraviivaisuudessaan "nerokas": paha aikuinen yrittää sulkea pelihallin, hyvä nuoriso yrittää tämän estää.
Hieman paremmin onnistuu lasten road-movie The Wizard (1989), jossa elokuvan yksi päähenkilöistä on videopelaamisen nero. Hän saa kunnian käydä myös leffan lopussa olevan finaalitaistelun, pelaamalla tietenkin.
Videoelokuva Rei Rei (1993) on aivan yhtä järkevä tekele kuin juonesta voisi päätellä. Elokuvan toisessa osiossa avaruudesta tullut kummallinen henkiparantaja saa tehtäväkseen pelastaa seksuaalisesti turhautuneen teinin, joka on jäänyt ansaan videopeliin. Joopa, joo...
Sarjaan lähes katsomiskelpoiset yltää TrillKill (1986), jonka päähenkilö on päivisin tietokonepelien suunnittelija ja öisin krakkeri, joka onnistuu varastamaan pankista suuren summan rahaa. Elokuvan loppuratkaisussa selviää, että rahat on kätketty tietokonepeliin.
Hieman aikuisempia peli-ihmisiä löytyy muun muassa italialaisesta jännäristä nimeltään Mamba (aka Fair Game, 1988), jossa pelisuunnittelija menee sekaisin ja sulkee ex-tyttöystävänsä yhdessä mambakäärmeen kanssa samaan huoneeseen, ja draama One Good Turn (1996), jossa peliohjelmoija tapaa vanhan ystävänsä ja auttaa tämän uuden elämän alkuun.
Mielenkiintoisimman tulevan pelihörhön tarjoaa ensi vuonna ensi-iltansa saava The Beach, jossa Leonardo DiCaprio ensimmäisessä roolissaan sitten Titanicin esittää puoliautiolle saarelle päätyvää Vietman-elokuvista ja videopeleistä fanaattisesti kiinnostunutta nuorta miestä.
Peli teki psykopaatin
Elokuvat eivät yleensä anna pelaamisesta kovin ihannoivaa kuvaa. Pahimmillaan peli pistää pelaajansa täydellisesti sekaisin ja tekee tästä murhanhimoisen psykopaatin. Nightmares (1983) on neliosainen episodielokuva, jonka parhaassa jaksossa videopelin päihittämisestä tulee päähenkilölle sairaalloinen pakkomielle.
Vielä pahemmin käy kuitenkin scifikauhuleffa The Brainscanin (1994) Michaelille (Edward Furlong), joka tutustuu peliin nimeltään Brainscan. On syytä huolestua, kun pelissä tapahtuvat veriteot siirtyvät myös todellisuuteen.
Peli ei pelkästään pistä pelaajaansa sekaisin, vaan se voi ryhtyä itsekin sekopääksi. Yleensä tällaisissa elokuvissa virtuaalitodellisuuden käsitettä raiskataan mennen tullen pääperiaatteena "todellisuudet voivat sekoittua vaarallisesti".
Sekopäisten pelien tyylilajin parhaimmistoon kuuluu yhä sujuva ja viihdyttävä WarGames (1983), jossa pelinörtin (Matthew Broderick) kokeilut ovat saada aikaan kolmannen maailmansodan.
Virtuosity (1995) ei itse myönnä olevansa pelielokuva, vaan kyse on muka simulaattorista. Samoilla perusteilla minun Time Crisis- ja Point Blank -valopyssypelini ovat myös simulaattoreita. Denzel Washington esittää entistä kyttää, nykyistä vankia, joka saa tehtäväkseen napata kiinni poliisien koulutussimulaattorista karanneen huipputaitavan psykopaatin softanimeltään Sid 6.7 (Russell Crowe). Kuulostaa ihan siedettävältä toimintaleffan idealta, mutta lopputulos on jäykkä ja tylsä.
Tron (1982) on mielenkiintoinen tekele siksi, että se on tietokoneanimaation pioneeri ja siksi että leffa on harvinaisen tyylipuhdas pelielokuva. Teknisesti Tron ei enää näytä yhtään miltään, mutta silti se kuuluu elokuvafanien yleissivistykseen. Juoni ei yllätä monimutkaisuudellaan vaikka olikin selvästi aikaansa edellä: tietokone nielaisee sisuksiinsa pelisuunnittelijan (Jeff Bridges), joka saa pian taistella elämästään kaksin käsin ja monin muin vempelein.
Samoin tietokoneanimaation merkkipaalu oli lasten scifi-fantasia The Last Starfighter (1984), jossa nuorukainen osoittautuu erään tietyn videopelin mestariksi. Mutta se ei olekaan mikä tahansa peli, vaan simulaatio, jonka avulla haetaan taistelijaa pelastamaan kaukainen planeetta ilkeän vihollisen hyökkäykseltä.
Pelisuunnittelun "iloja"
Omat suosikkini kaikkien aikojen parhaiksi video- ja tietokonepelielokuviksi käsittelevät kumpikin aihettaan pelisuunnittelijan näkökantilta. Tehtäköön kuitenkin selväksi, että tämän tyylilajin mestariteos on yhä tekemättä.
Nirvana (1997) ei kerro seattlelaisesta grunge-bändistä, vaan pelisuunnittelun tähdestä (Chistopher Lambert), jonka uusin hitti on nimeltään Nirvana. Hän onnistuukin luomaan niin todellisen virtuaalitodellisuusmaailman, että sen hahmot luulevat olevansa oikeasti olemassa.
Voitte kuvitella itse, että ei ole kiva asua paikassa, jossa hengenlähtö on aina hiuskarvan varassa ja mikä tahansa on mahdollista. Jos oma makuuhuoneenne olisi Quake 2:n toisella levelillä, vaikea siinä olisi ihmisen tyytyväisenä elellä. Joten inhimillisyyden nimissä ohjelmoija päättää tuhota mestariteoksensa, mikä on tietenkin vaikeammin tehty kuin sanottu. Nirvana ei ole suuri scifi-leffa, mutta se on positiivinen yllätys.
Luihin ja ytimiin pureutui vanhan kanadalaisen pervon David Cronenbergin uusin hengentuote eXistenZ. Elokuva alkaa, kun planeetan palvotuin pelisuunnittelutähti (Jennifer Jason Leigh) esittelee uutta eXistenZ-peliympäristöä faneilleen. Pian ollaan sen tavallisen ongelman edessä: Mikä on totta ja mikä peliä? Mihin peli loppuu ja mistä todellisuus alkaa?
Vaikka juoni ei nerokkuudellaan häikäise, eXistenZin voima löytyy sen yksityiskohdista, jotka ovat aitoa Cronenbergiä. Esimerkiksi elokuvassa merkittävässä osassa on ase, joka on orgaaninen ja se ampuu ihmisen hampaita.
Täysin oma lukunsa on peliohjain, joka liitetään suoraan selkäytimeen napanuoran näköisen letkun kautta. Peliohjainta pidetään sylissä, se näyttää aivan isolta sikiöltä, joka vinkuu ja värisee kuin eläin. Ohjain on biologinen, elävistä osista koottu. Se ei esimerkiksi mene rikki, vaan se sairastuu ja sairauden voi parantaa tarpeeksi nopeasti annetulla rokotteella.
Ikävää vain, että eXistenZin huippukohdaksi tarkoitettu mukanäppärä loppuratkaisu on itse asiassa aikamoinen antikliimaksi. Siitä huolimatta eXistenZille voidaan antaa pelielokuvana lähes täydet pisteet.
