Puoli vuosisataa sitten käytiin veristä taistelua Tyynen valtameren hallinnasta. Vaikka sota onkin ohi, taistelu jatkuu yhä pelitalojen ryhtyessä valloittamaan tämän vähän simuloidun sodan rintamalinjoja. Originin vastaus haasteeseen on Pacific Strike.
Vaihtoehtoista historiaa
Pacific Strikessa pelaaja lentää jenkkien puolella Tyynen valtameren kuuluisimmissa taisteluissa, ja aikahan on tietysti toinen maailmansota. Pelaajalla on jopa mahdollisuus lopettaa sota ennen aikojaan, ilman atomipommin pudotusta. Tämä tapa on kuitenkin melko arveluttava ja yksioikoinen: kun pelissä tapetaan Japanin johtaja Tojo, sota loppuu. Todellisuudessa Tojo erosi vuosi ennen sodan päättymistä eikä Japani silloinkaan taipunut rauhaan.
Peli alkaa japsien hyökkäyksestä Pearl Harbouriin, minkä jälkeen pelaaja saa siirron tutun nimiselle tukialukselle, USS Enterpriselle. Sota etenee ja juonta yritetään kuljetella Wing Commanderista tuttuun tyyliin aina taistelujen välisiä kanttiinikeskusteluja myöten. Vaikkei lentosimussa juoni olekaan pääasia, jättää Striken juoni silti reilusti toivomisen varaa, sillä se on lahjakkaan mitäänsanomattomasti kirjoitettu ilman minkäänlaista dramatiikkaa. Historiakin ontuu, sillä Guadalcanalin taistelun jälkeen kaikki tapahtumat ovat yhtäkkiä kaksi vuotta etuajassa, esimerkiksi Okinawan taistelu tapahtuu pelin mukaan vuonna 1943, vaikka todellisuudessa vuosi oli 1945. Moinen pikkuasia saattaa tuntua merkityksettömältä, mutta minua se ainakin ärsytti.
Ruskaa tropiikissa
Jos lentojen välitapahtumat ovat ennalta tuttuja, on sitä myös pelin käyttämä grafiikkasysteemi. Pacific Strike nimittäin soveltaa Strike Commanderista tuttua Realspace-systeemiä, joka oli kaunis mutta hidas. Vastoin lupauksia lisääntyneestä nopeudesta Pacific Strike nykii ärsyttävästi nopeassakin 486:ssa. Asensin pelin myös 386:een, jossa varsinainen peli ei toiminut, mutta lentämään pääsi harjoitustehtävissä. Nykiminen oli sitä luokkaa, että 486 on käytännössä mimimi.
Strike Commander on kaunis, mutta Pacific Strike ei. Ensimmäinen ongelma ovat lentokoneet, jotka ovat ärsyttävän suttuisia tilkkutäkkejä. Silmää ei miellytä myöskään hehtaarin pikseleillä pinnoitettu taivas, joka lisäksi on liian kirkas. Veden pinnoituskaan ei turhia plussia kerää, mutta sitä sentään kestää katsella. Kummatkin saa onneksi pois päältä. Maan ja saarien toteutuksessakaan ei ole kehumista, sillä pelin näkyvyys on noin viiden sentin luokkaa. Mitä korkeammalla lennetään, sitä myöhemmin maa ilmestyy näkyviin, palikka kerrallaan.
Muutenkin pelin maarutiinit sakkaavat jo nousussa, esimerkkinä tästä toimikoon vaikkapa maalla seilaava rahtilaivasaattue. Sisämaassa lentäminen on aina mielenkiintoinen kokemus, koska vähän väliä meri pilkistää esiin asiaan kuulumattomista paikoista. Lopullinen naula maaston arkkuun on epäonnistunut väritys, jossa suurin osa saarista on helakankeltaisia kuin Hangon keksi. Itse muistaisin viidakon värin olevan lähempänä vihreää, mutta Origin on ilmeisesti kanssani eri mieltä.
Paperinmaku suussa
Auraalisena kokemuksena Pacific Strike jää valitettavan heikoksi muutamaa valopilkkua lukuun ottamatta. Lentojen välillä kuuluva musiikki on mukavan rauhallista, mutta vastakohtana lentomusiikki on yleensä ärsyttävää lätinää. Etenkin taistelumusiikki saa äänenvoimakkuuden vähenemään nollatasolle alta aikayksikön. Yksi kappaleista jopa yrittää turhaan matkia Indiana Jonesin tunnarin mahtipontisia sävelkulkuja.
Tehosteita pelissä on vähän, lähinnä pari räjähdystä ja konekiväärien papatusta. Jopa sellainen itsestäänselvyys kuin läheltä kaartavan koneen moottoriääni puuttuu tyystin. Oman koneen moottoriäänen saa kuuluville, mutta tämä lahjakkaasti katkeaa aina muiden tehosteiden saadessa vuoronsa. Tuloksena on ärsyttävä äänien sillisalaatti. Erikseen rahastettava puhepaketti tarjoaa kaikki lennon aikana tapahtuvat viestit digitoituna puheena. Löpinät ovat tahattomassa koomisuudessaan omaa luokkaansa, sillä erilaiset kuolonkiljaisut sun muut kuulostavat suoraan paperilta luetuilta.
Narukerässä pyörimme vain
Pelin (ja sodan) alussa amerikkalaisilla on vain muutama konetyyppi, jotka kaikki ovat huomattavasti japsien Zeroja huonompia. Niinpä alkupuolen ilmataisteluista usein muodostuu tiukkoja kaarretaisteluita, joissa pelaaja joutuu pyörimään kuin puolukka ämpärissä etsiessään japsia tähtäimeensä. Onneksi jenkit aikanaan saavat parempaa kalustoa.
Koneesta riippumatta ongelmana on aina pomppiva tähtäin, jota on hankala tarkentaa kohteeseen. Tähtäystä vaikeuttaa myös se, että vain koneiden runko kelpaa maalitauluksi. Pommittaminen kärsii hyppivästä tähtäimestä vähemmän ja onkin kiitettävän helppoa. Ainoastaan torpedointia en saanut onnistumaan, sillä toistuvasta yrittämisestä huolimatta ammukseni sukelsi kohteen läpi ilman pienintäkään merkkiä räjähdyksestä. Olenkohan huono vai onko se bugi?
Ansaittuaan ensimmäiset tapponsa sankari saa ylennyksen tukialuksen hävittäjäryhmän komentajaksi. Tässä asemassaan pelaaja voi lähinnä vaikuttaa siipimiestensä lukumäärään ja laatuun sekä valita haluamansa koneen tyypin. Suurin hyöty on se, että paremmat siipimiehet saa säästettyä vaativimpiin tehtäviin. Kun valinnat on tehty ja ilmaan päästy, on pelaajan komennossa olevasta joukosta yleensä jopa hyötyä. Miehet osaavat ampua viholliskoneita alas ja melko tehokkaasti tuntuu myös pintamaalien tuhoaminen sujuvan. Toinen iloinen yllätys on joissakin koneissa olevan taka-ampujan omatoiminen tehokkuus, jolloin pelaaja voi keskittyä lentämiseen ja antaa ampujansa pitää viholliskoneet loitolla.
Syöksykierteessä
Pacific Strike ei ole mikään vaikea peli. Parikymmentä ensimmäistä tehtävää sujahtavat läpi ilman ensimmäistäkään kuolemaa tai mokausta, minkä jälkeen tehtävät onneksi hieman vaikeutuvat. Vaikka vaikeustasoja on valittavissa kolme, ei peli muutu yhtään sen vaatimammaksi.
Kokonaisuutena Pacific Strike on valtava pettymys, sillä Strike Commanderin jälkeen odotin pelin olevan edes hyvän näköinen. Toisin kuitenkin kävi, ja kaikki entisetkin hienoudet tuntuvat suunnittelijoilta unohtuneen. Pacific Strike ontuu kuin yhdellä moottorilla kotiin nilkuttava pommikone.
79
