Paha mörkö

Olen viime aikoina törmännyt usein tilanteeseen, jossa ihmiset, jotka eivät pelaa kuin korkeintaan Afrikan tähteä ja pasianssia, kyselevät kauhuissaan, miten tietokoneella pelaaminen vaikuttaa heidän lapsiinsa. Uskaltavatko he nyt missään tapauksessa ostaa minkäänlaista pelaamiseen soveltuvaa laitetta kotiinsa? Pelaaminen on jostain syystä paha mörkö.

Koen itseni nykyisin pelaamisen esitaistelijana, joka suu vaahdossa joutuu selittämään, ettei pelaamisesta ole sen enempää haittaa kuin mistään muustakaan harrastuksesta. Mikään kamala sairaus ei yhtäkkiä iske, kaverit eivät samantien kaikkoa eikä kuntokaan ihan heti laske. Kaikki nämä asiat kuitenkin ilmiselvästi huolestuttavat vanhempia.

Pelaaminen myös koetaan pelkäksi lasten touhuksi, aikuiset eivät kehtaa myöntää pelaavansa. Pelaaminen on häpeällistä. Silti olen aivan varma siitä, että Windowsissa kuin Windowsissa pyörii silloin tällöin ainakin Solitaire. (Mikä kylläkin on hauskempaa korttipakalla.)

Pelaaminen on kuitenkin kausiluontoista. Pimeinä syysiltoina ja hiljaisina öinä, kun kaikki muut nukkuvat on upeaa uppoutua hyvään peliin kaikessa rauhassa, kun taas kesällä pelaaminen jää pihan grillijuhlien ja matkustamisen varjoon. Sama juttu on lasten kohdalla. Hyvä peli intouttaa pelaamaan intensiivisesti, mutta kaverit ja luonnollinen liikunnan tarve pakottaa pois ruudun äärestä. Joystickiin tartutaan taas sitten, kun ei ole muuta tekemistä.

Pelaajienkin joukossa on tietenkin poikkeuksia, mutta niin on joka harrastuksessa: ei jokainen, joka kerran käy kuntosalilla halua tehdä itsestään Arnien kopiota. Ja sitten on niitä, jotka pelaavat työkseen.

Mutta meitä on Suomenmaassa suhteellisen harvassa.