Kauhupelikollaasi

 Painajaisia ja pelikuvia

Kuusi pientä kauhutarinaa

Kauhunallukoita, kummitusselfieitä, kauhujen kartano, kissanainen, kuolleiden pilvipalvelu ja kestämättömiä painajaisia. Kestääkö järkesi koko kattauksen?

Kauhupelistä tulee ensimmäiseksi mieleen toimintapainotteinen selviytymiskauhu. Resident Evilit. Silent Hill. Dead Space. Condemned. Jokin niistä sadoista zombipeleistä. Outlast. Valveutuneemmalle tulee mieleen Amnesia tai netti-ilmiöstä pinnalle ponnahtanut Slender - The Eight Pages. Mikäs siinä, selviytymiskauhu on pelikauhun valtavirtaa.

Kauhu on tietenkin paljon monimuotoisempaa ja hakee itselleen aina vain uusia muotoja. Syytä onkin, sillä meitä pelottavat niin monet eri asiat. The Vanishing of Ethan Carter tuskin iskee ihmiseen, jolla ei ole lapsia tai pikkusiskoja/veljiä. Evil Withinin verellä mässäily tuntuu joistain vain naurettavalta. Toisille jo Last of Us on puhdasta selviytymiskauhua, toisia taas ei säväytä edes Outlastin herra Gluskin. Kauhu on kuin runoutta, siis äärettömän henkilökohtaista. Amerikkalaisen kirjailija Douglas Winterin lausahdus siitä, että kauhu ei ole genre vaan tunne, osuu yhä edelleen kohdalleen.

Siitä on hyvänä muistutuksena esimerkiksi Walking Dead -sarja, joka on on tämän hetken parasta kauhua. Kauhu vain unohtunut kaiken tarinankerronnan ja armottoman tunnelman ylistyksen jalkoihin. Pelisarja on onnistunut siinä, missä niin moni varsinaisella kauhuleimalla polttomerkitty peli on epäonnistunut: se pelottaa, ahdistaa, tuntuu epäreilulta, vihastuttaa, jopa itkettää.

Kauhun unohtaminen Walking Deadin käsittelystä kielii siitä, että kauhu on edelleen kakkosluokan tavaraa, viihteen alasarjaa, jonka sisältämä säikyttely kelpaa lähinnä kardioharjoituksiin ja kummitusjuna-ajeluihin.

Kokosin mahdollisimman erilaisia kauhupelejä, jotka ammentavat pelkoelementtejä monista eri asioista. Osa on mukana tuoreiden ideoidensa takia, osa taas siksi, että niillä on aidosti jotain syvempää sanottavaa. Tietenkin mukana on myös hyvin taottua perussäikyttelyä.

Kaikki pelit ovat indiepelejä. Se ei ollut itsetarkoitus, vaan seuraus siitä, että suuret pelitalot keskittyvät riskien minimoimiseksi kauhun valtavirtaan, eikä siitä suunnasta juuri uusia ideoita tule.

Älkää muuten unohtako Juho Penttilän kauhukatsausta Pelit-lehdessä 1/2013. Siinä esitellyt oudot pikkupelit ovat edelleen kuranttia kamaa.

Aleksi “Lemarchandin” Kuutio

 

Five Nights at Freddy's 1 ja 2

Arvosteltu: PC

Saatavilla: Android, iOS

Scott Cawthorn

Versio: Myynti

Moninpeli: Ei

Ikäraja: Ei määritelty

freddy2

Halinallet

Vaikka säikyttely on kauhun halvin muoto, Freddy tekee siitä lähes taidetta.

Youtube-pelijulkkikset ovat siitä jännä juttu, että heidän kirkumisensa nostaa pienenkin budjetin kauhupelit ilmiöiksi. Kun Piiiiiii-dipai ja kumppanit säikkyvät, heidän faninsa kirmaavat peliostoksille. Niin kävi aikanaan Slenderille, niin kävi viime vuonna myös Five Night's at Freddy's -pelikaksikolle.

Herra Scott Cawthorn on toimelias mies, sillä ensimmäinen Five Nights at Freddy's, tuttavien kesken FNaF, ilmestyi viime vuoden elokuussa. Se menestyi, joten mitäpä sitä jatko-osaa jarruttelemaan. Sen piti ilmestyä vasta tämän vuoden aikana, mutta se tulikin ulos jo viime marraskuussa.

Tätä kirjoittaessani kolmostakin jo tiisaillaan, mutta luojan kiitos se ei ehtinyt ilmestymään tätä juttua varten. En tiedä, olisiko sydämeni kestänyt enää kolmatta peliä, nämä kaksikin lyhensivät elinikääni parilla vuodella.

 

Paska duuni

Molemmissa peleissä idea on sama: pelaaja on epäonninen Freddy, Fazbear's Pizza -ravintolan yövartija. Viisi yötä, reilu huntti per yö, helppo nakki! Tai olisi, mutta kun paikan mekaanisilla maskoteilla on ikävä tapa herätä öisin henkiin.

Pelimekaniikka on yksinkertainen. Perusideana on, että pelaaja istuu toimistossa ja tuijottaa turvakameroita, varsin realistinen kuvaus yövartijan hommasta siis! Päätä voi liikuttaa oikealle ja vasemmalle, mutta enempää ei laiska donitsien turmio suostu liikkumaan. Tämä perusmekaniikka pätee sarjan kumpaankin osaan.

Mutta kauhupeli ei olisi kauhupeli ilman kuoleman uhkaa. Jos muhkea maskotti pääsee toimistoon, on vartijan elämä lopussa ja pelaajan sydän vaarassa, sillä kuoleminen palkitaan niin maan perkeleellisellä säikyttelyllä. FNaFin kantava voima on halpojen säikyttelyjen lisäksi ahdistava, vainoharhainen tunnelma. Turvakameroiden kautta on ahdistavaa seurata hymyilevien karvakasojen liikkeitä ympäri tyhjää ravintolaa. Viikon kuluessa maskottien aktiivisuus kasvaa, ja pitkät työyöt ottavat veronsa hallusinaatioiden voimalla.

Ykkösessä tehtävä on vielä inhimillinen, sillä maskotteja on vain neljä ja ovia toimistoon kaksi. Molemmat kulkureitit saa halutessaan suljettua jykevillä teräsovilla, mutta kummallista logiikkaa noudattaen suljetut ovet kuluttavat ravintolan rajallista sähkövarantoa. Sama pätee liialliseen turvakameroiden tuijottamiseen. Jos sähkö loppuu, loppuu myös valo, eikä silloin mikään estä maskottien liikkumista.

Selkein taktiikka olisi siis vain tuijottaa oviaukkoihin ja sulkea ovet vasta kun joku on kynnyksellä. Se toimisikin karhua, ankkaa ja jänöä vastaan, mutta pelimekaniikan punchline on kettu, joka säntää parissa sekunnissa piilopaikastaan toimistoon, jos pelaaja ei tarkastele videofiidiä tarpeeksi usein. FNaF ei ehkä vastaa Ylviksen kettukysymykseen, mutta minä sanoin aina ketun nähdessäni: "Voi perkele!".

Painajaisia ja pelikuvia_freddy6

Toinen työvuoro

Jos ykkönen jo vainoharhaisuudellaan ja säikyttelyllään järkytti mielenterveyttäni, vääntää kakkonen ruuvin vielä tiukemmalle. Nyt tulee jo rytmihäiriöitä, sillä ovia ei enää ole. Onnettoman vartijan edessä ammottaa tyhjä käytävä, ja lisäksi inhottavat halinallet tunkevat toimistoon kahdesta ilmanvaihtokanavasta. Neljän sijaan kummajaisia on kymmenkunta, ainut tapa suojautua toimistoon harhailleilta karvakasoilta on panna nallenaamari päähän. Silloin ei voi tietenkään säikäytellä taskulampun valolla käytävässä lähestyvää kettua tai virittää elintärkeää soittorasiaa. Jos soitto loppuu, toimisto saa ripeästi yllätysvieraan.

Kakkosessa tekemistä on jo ehkä liikaakin. Koko ajan pitäisi olla tekemässä jotain, vaikka hirvityksiä hönkii niskaan joka suunnasta, joten ykkösen tasoista rauhallista vainoharhaisuutta ei ehdi syntyä. Sen sijaan säikyttelyä ja vaikeusastetta on hilattu reilusti ylöspäin. Säikyttelyyn tosin turtuu, ja kymmenennen kuoleman jälkeen yöstä selviäminen muuttuu jännitysnäytelmästä tylsäksi suorittamiseksi. Silti yön ripeät pelitunnit tuntuvat oikeilta tunneilta ja kellon vihdoin lyödessä kuusi on fiilis poikkeuksetta helpottunut.

En osaa valita Freddy-kaksikosta suosikkiani. Ykkönen on hidastempoinen ja ahdistava, mutta siinä on tyhmää, peli-immersiota rikkovaa logiikkaa. Kakkonen on säikyttelypainoisempi, mutta välillä jo turhauttavan vaikea. Kumpikaan Freddy ei loista visuaalisesti, eikä pelimekaniikallaan, mutta molemmat  sopivat itsensä pelottelun masokistiseen hauskuuteen.

 

Juho Penttilä

 

83

Five Nights at Freddy's -kaksikko luottaa kauhuelokuvaperinteeseen. Jatko-osia tulee liukuhihnalta ja niissä noudatetaan enemmän on enemmän -mentaliteettia.

 

Kraven Manor

PC

Demon Wagon Studios

Version: Myynti

Testattu: Athlon II X2 255 4,1 GHz, 4 Gt, Asus EAH5770 1Gt

Muuta: Myynti Steam ja Humble Store, hinta noin 8-10 euroa.

Ikäraja: Ei määritelty

Painajaisia ja pelikuvia_KravenManor_04

Korpin kartano

Olipa kerran Frictional Games, joka keksi tehdä selviytymiskauhua ilman taistelua. Amnesia: The Dark Descent on genren ihana, karmea merkkiteos, jota ilman YouTube olisi paria miljoonaa kirkumisvideota köyhempi.

Tylsä aloittaa arvostelu puhumalla toisesta pelistä, mutta minkäs teet, sillä Kraven Manor yrittää häpeilemättä olla pikku-Amnesia. Pelissä tutkitaan kauhistuttavaa kartanoa pelkän taskulampun kanssa, pakoillaan hirrrvittäviä hirrrviöitä ja ihmetellään, miksi hullut tiedemiehet eivät ikinä, ikinä opi... Kaikki on jollei turvallisen niin ainakin hyvin tuttua.

Kraven Manor kannattaa noteerata kahdesta syystä. Ensimmäinen on huoneiden siirtely. Pelissä etsitään kartanon eri osia esittäviä pienoismalleja, joita voi järjestellä uusiksi turvapaikassa. Kun suunnittelupöydällä liittää kirjaston pienoismallin lukittuun oveen, niin kabang! Nyt ovesta pääsee kirjastoon. Kun kirjaston toiseen päähän tuuppaa vielä viinikellarin, voi nauttia kahdenlaisesta viisaudesta peräkkäin.

Tämä kikka on niin hyvä että se on heti kopioitava johonkin toiseen peliin, sillä Kraven Manor itse hyödyntää sitä kovin vähän. Tulee mieleen Remember Me -pelin muistiremix: miksi jättää pelin kuningasidea sivurooliin? Siksi että on kallista ja aikaavievää toteuttaa se kunnolla, mutta kuitenkin.

Toinen syy vierailla Kraven Manorissa on se, että kaavamainenkin Amnesia-klooni on parempi kuin ei Amnesiaa ollenkaan. Tunnelmaa luodaan verivanoilla ja skriptatuilla jäynillä, mutta kyllä minä niistä silti ahdistuin (hyvällä tavalla). Vihollisissa on jopa hyvä twisti: ne nimittäin liikkuvat kuin Marion haamut, eli vain silloin, kun niille on kääntänyt selkänsä. Se lisää kohtaamisiin pientä puzzlen tuntua.

Kraven Manor tuntuu enemmän hiotulta opiskelijaproggikselta kuin hiotulta peliltä, ja sellainen se onkin (Myös Frictional Gamesin Penumbra: Overture oli alun perin opiskelijaprojekti! -Kuutio huom.)

Selvitin kauhukartanon salaisuudet ihan mielelläni, mutta siihen meni vain reilu tunti. Kiva välipala, ei mitään muuta.

 

Aleksandr Manzos

 

70

Kraven Manor on kuin luotu kahdelle kliseelle: "suositellaan lajityypin ystäville" ja "osta jos saat halvalla".

 

The Cat Lady

Harvester Games/Screen 7

Versio: Myynti

Testattu: Asus G51J, Core i7 720QM / 1.6 GHz, 4 Gt, Geforce GTX 260M

Ikäraja: Ei määritelty

 Painajaisia ja pelikuvia_The Cat Lady_haulikko

Kissa vie kielesi

Vietin varttitunnin kissanaisen kanssa ja olin myyty.

Kissoilla on yhdeksän elämää, mutta niiden omistaja on kuolematon. Sitä ei nelikymppinen Susan Ashworth tiedä. Hän on ahdistunut, ja päättää tehdä itsemurhan. Susan raapustaa viestin, napsii pillerit ja vaipuu ikuiseen uneen. Pyhän Pietarin asemasta hän tapaakin vanhan naisen, joka passittaa hänet takaisin, vieläpä tehtävän kanssa.

"Kun heräät kuolleista, huomaat, että viisi ihmistä kokee outoa vetoa sinuun ja haluaa päästä lähellesi. He ovat hirvittäviä ihmisiä, ihmisloisia. Sinun tehtäväsi on tappaa heidät. Älä huoli, sinä olet kuolematon."

The Cat Lady todistaa, ettei kauhu riipu siitä, kuinka paljon peli kuormittaa grafiikkapiirejä.

Painajaisia ja pelikuvia_The Cat Lady_Silma2

Liian lähellä arkea

The Cat Lady on sivultakuvattu naksuseikkailu. Se saattaa näyttää maalaiskissalta, mutta on oikeasti raivotautinen pantteri. Siinä on kaikki: samaistuttava päähenkilö, hyvä tarina, merkityksellisiä keskusteluja, äärimmäistä väkivaltaa, pelottelukohtauksia, pohdiskelevaa otetta ja hyviä pulmia. Vaikka peli on tehty ikivanhalla Adventure Games Studiolla (!), se ei ole susiruma, sillä grafiikkarajoitukset on korvattu hienosti tyylillisillä tehokeinoilla. Kauhu ei ole polygonien määrästä kiinni.

Pelissä on useita todella raakoja kohtauksia, jotka tuntuvat juonen kannalta perustelluilta. Kohtauksien kauhistuttavuus ei johdu verellä läträilystä (jota sitäkään ei säästellä)  vaan siitä, että kohtaukset tulevat yllättäen ja varsin arkisissa tilanteissa. Onneksi kissanaisen raivoa ei pääse pakoon kukaan.

Pelin dialoginpätkät ovat pitkiä, mutta hyvin kirjoitettuja. Keskusteluissa on jonkin verran valinnanvaraa, ja vaikka omat vastaukset eivät juuri vaikuta juonenkulkuun, ne vaikuttavat Susanin taustaan ja reaktioihin. Näin ne  mahdollistavat eläytymisen sankarittaren rooliin.

Kaiken pitää kasassa omaperäinen ja kauniisti kaartuva tarina. Teemojensa tasolla peli puolestaan tutkiskelee sitä, miten nopeasti elämä voi hajota kun arjen turvaverkot pettävät ja muistuttaa siitä, että ihminen on hirviöistä suurin.

On jotenkin hävettävää tunnustaa, että yksi vuoden 2014 parhaista (kauhu)pelikokemuksista on ikivanhalla valmiseditorilla tehty peli vuodelta 2012, mutta minkäs teet. Kissanaisen lumoa ei käy kieltäminen.

 

Aleksi Kuutio

 

90 pistettä + Kauhukuutio suosittelee

Kaksiulotteinen kauhuseikkailu lumoaa tyylillään. Keskiössä on pohdiskeleva tarina, jossa kohtaavat surulliset ihmiskohtalot ja -hirviöt sekä raaka väkivalta.

 

DreadOut: Act 1

Digital Happiness / PT Digital Semantika Indonesia

Versio: Myynti

Arvosteltu: PC

Saatavilla: OS X, Linux, PS4

Testattu: Asus G51J, Core i7 720QM / 1.6 GHz, 4 Gt, Geforce GTX 260M

Ikäraja: Ei määritelty

Painajaisia ja pelikuvia_Linda_Gordon4

Kuolettavat kaverikuvat

On vain loogista, että kännykkäkamera on teinimanaajan tärkein työväline. Kelpaisiko selfie kuolleiden kanssa?

DreadOut alkaa niin kuin kliseinen säikyttelyelokuva. Teini-ikäinen Linda nukahtaa koululaisia kuljettavassa minibussissa ja näkee todentuntuisen painajaisen, jossa puna-asuinen nainen kutsuu häntä luokseen. Hän herää säpsähtäen, vain huomatakseen että bussi on eksynyt hylättyyn kaupunkiin, jota ei näy edes kartalla.

Opettaja yrittää estellä nuoria lähtemästä tutkimusretkelle, mutta indonesialaisten teinien kuulo on yhtä huono kuin muuallakin maailmassa. Tilanne kääntyy väistämättä huonompaan. Pimeä laskeutuu, tapahtuu ikäviä, ja vähemmän yllättäen kauhumysteerin selvittäminen jää Lindan harteille.

Painajaisia ja pelikuvia_Linda_kannykka

Pentagrammista Instagrammiin

Lindalla on onneksi muita oppilaita suurempi todennäköisyys selviytyä hengissä, sillä hän aistii yliluonnollisia asioita, kuten aaveiden läsnäolon. Apuvälineinään hänellä on taskulamppu ja kännykkamera, joka toimii samalla aavekarkottimena Fatal Frame/Project Zero -pelien camera obscuran tapaan. DreadOut lainaa onnistuneesti aineksia myös Silent Hill -pelisarjasta.

Tekniikka toimii. Kuvakulma on Lindan selän takaa juuri sopivalla etäisyydellä. Kontrollit ovat sujuvat ja ne oppii helposti, ja peliä voi pelata niin pädillä kuin hiiri-näppis-yhdistelmällä. Tosin DreadOut sijoittuu enimmäkseen vanhaan kouluun, mikä on tavanomaisuudessaan lievä pettymys.

Osan aaveista Linda näkee paljaalla silmämunallaan, osan vain kameralla. Aaveet pitää myös peitota hieman eri tavoin. Esimerkiksi yksi aave livahtaa manan majoille vasta, kun sen saa kuvattua takaapäin, osa taas vaatii jatkuvaa sarjakuvaamista ja niin edelleen. Viehättävintä pelin vastustajissa on se, että ne on ammennettu indonesialaisista ja muista Tyynenmeren saarivaltioiden myyteistä.

Säkkipäiset pocongit, vampyyrimaiset kuntilanakit ja kirkuvat sundel bolongit tuntuvat kylmässä Pohjolassa eksoottisilta, mutta Indonesiassa ne ovat kauhu- ja populaarikulttuurin kestohyödykkeitä, joita on käytetty paikallisissa elokuvissa jo melkein kyllästymiseen asti. Mitäpä tuosta, erittäin hyvin toteutetut inhotukset ovat virkistävää vaihtelua länsimaisille vastineilleen. Peli tarjoaa lukuisia säväyttäviä hetkiä, ja vaikka painopiste on säikyttelyssä, ahdistavaa tunnelmaa maltetaan rakentaa suvantovaiheiden, musiikin, sieltä täältä löytyvien tekstinpätkien ja mielenkiintoisen kuvaston avulla.

Aavejahdin lisäksi pelissä on mukana kevyitä pulmia, joissa hyödynnetään yleensä Lindan kameraa. Ongelmanratkonta on mukavaa vastapainoa toimintaosuuksille, ja sitä olisi voinut olla enemmänkin. Peli on rytmitetty varsin onnistuneesti, tyhjäkäyntiä ei juuri ole. Juuri kun kiinnostus alkaa herpaantua, nurkan alta mönkii esiin taas jotain inhottavaa.

Pelkäsin pelin läpi noin viidessä tunnissa varovaisella pelityylillä. Pituudesta muuten putoaa pois neljännes ja paljon aaveita, jos pelin alussa heti pimeän tultua sujahtaa suoraan kouluun eikä jää tutkimaan kaupunkia.

Takaisin ei pääse, ja pelissä on tasan tarkkaan yksi automaattitallennus.

 

Kun saavun uudestaan sut haastan uusintaan

DreadOut ilmestyy kahdessa osassa. Tämä ykkönen ilmestyi jo viime toukokuussa, mutta bugisena. Joulukuussa ilmestynyt versio 1.9. toimii jo ongelmitta. Päivityksessä peliin ympättiin mukaan myös pelin demo (Act 0). Hyvä niin, sillä demo on keskeinen osa itse peliä, sen aloitusluku, joka jäi monilta aiemmin pelin ostaneilta pelaamatta. Lindan tarina päättyy kesään mennessä. Toivottavasti, koska ykkösosa jää melkoiseen cliffhangeriin.

DreadOut on vakuuttava suoritus pieneltä studiolta, ehdottomasti yksi vuoden 2014 kauhupeliyllätyksiä. Se on kaukana Evil Withinin huippuunsa hiotusta ulkonäöstä, eikä tarinakaan ole Indonesian omaperäisin, mutta niin vain peli pääsee inhasti ihon alle.

 

Aleksi Kuutio

 

80

Konsolikauhun kolosseille kumartava kauhupeli viehättää indonesialaisesta mytologiasta poimituilla inhotuksillaan. Aaveiden karkottaminen kameralla on yhtä aikaa innostavaa ja pelottavaa puuhaa. Miinusta tulee tavanomaisesta tarinasta ja pelialueesta.

 

Master Reboot

Wales Interactive

Versio: Myynti

Arvosteltu: PC

Saatavilla: Mac, PS3, Wii U

Testattu: Asus G51J, Core i7 720QM / 1.6 GHz, 4 Gt, Geforce GTX 260M

Ikäraja: Ei määritelty

Painajaisia ja pelikuvia_MasterReboot_nukkekoti

Sielu pilveen livahtaa

Ei se ikuinen elämä virtuaalipalvelimella olekaan ihan ikuista.

Master Reboot alkaa kuolemasta. Päähenkilön “sielu” ja muistot latautuvat SoulCloud-yhtiön pilvipalvelimelle ja hänen virtuaaliminänsä putoaa meren rannalle. Ympärillä näkyy kaunis ilta-aurinko, mutta hiiltyneitä rakennuksia. Jokin on tainnut mennä pieleen!

Peli alkaa viihdyttävänä seikkailuna ja tutkintaretkenä viehättävissä muistoissa. Muistot saavat kuitenkin nopeasti epämiellyttäviä sävyjä: niissä on jotain väärää, niihin tunkeutuu yhä voimallisemmin uhkaava, nukkemainen hahmo ja omituisia puheita Kalista, tuhon tuojasta. Ehkäpä kuolemanjälkeinen elämä pilvessä ei ollutkaan niin hyvä ajatus.

Varsinkin alkupuolella peli luo painostavan ja hieman vainoharhaisen tunnelman arkisiin muistoihin ripotelluilla kauhuelementeillä. Myöhemmin mukaan tulee paniikkia luovia piilottelu-, säikyttely- ja pakoonpötkimiskohtauksia. Master Reboot ei silti ole puhdasta kauhua, vaan enemmän pulmavetoinen, ensimmäisen persoonan seikkailupeli, jossa on siellä täällä mukana hieman tasohyppelyä. Yhdistelmä on pääasiassa toimiva, kauhuelementit tukevat pieniä pulmia ja tarinankerrontaa erinomaisesti. Mutta keskivaiheen jälkeen ote harmillisesti lipsuu, ja peli hukkaa monia tilaisuuksia painostaa tunnelmaa. Aivan lopussa päästään onneksi taas oikeille raiteille.

Master Rebootin ehdoton vahvuus on kekseliäs värikylläinen maailma, joka luo vahvoja muistumia Tronista, ehkä vähän Psychonautsistakin. Sen ympärille on rakennettu näppärä juoni, joka naruttaa pelaajaa, etenkin jos ei kiinnitä huomiota matkan varrelle ripoteltuihin vihjeisiin. Myös lopetukset jättävät tulkinnanvaraa ja antavat pelaajan koota palapelinsä ihan itse.

Wales Interactiven esikoispeli on onnistunut yhdistelmä pulmailua ja kevytkauhuilua, joka lähestyisi erinomaisuutta ilman keskivaiheen hapuilua ja hieman tylsiä pelialueita. Se herättää osuvia kysymyksiä elämän jatkumisesta virtuaalimaailmassa, pohtii siihen liittyviä riskejä ja kertoo jotain luopumisen vaikeudesta.

 

Aleksi Kuutio

 

82

Kauhuelementeillä maustettu pulmatoimintaseikkailu sukeltaa pilvipalvelimen ja muistojen syvyyksiin. Muutamista hukatuista mahdollisuuksista huolimatta peli tarjoaa virkistävän näkökulman kauhuun ja siihen.

 

Neverending Nightmares

Infinitap Games

Arvosteltu: PC

Saatavilla: OS X, Ouya, Linux

Versio: Myynti

Testattu: Asus G51J, Core i7 720QM / 1.6 GHz, 4 Gt, Geforce GTX 260M

Painajaisia ja pelikuvia_NNightmare1

Nuku hyvin, rakas!

Kun öisin pään sisällä pyörii kauhuelokuvien maratonnäytös, eivät asiat ole hyvin. Loppuvatko loppumattomat painajaiset koskaan?

Kickstarterilla rahoitettu Neverending Nightmares luotaa alitajunnan syvyyksiä ja ihmismielen hajoamista. Pelin luoja, Matt Gilgenbach, on itse kärsinyt mielenterveysongelmista, minkä hän  on kääntänyt hyödyksi upottamalla omia tuntemuksiaan peliin. Hitto, sehän toimii!

Ja se toimii näin: päähenkilö Thomas herää sydän kurkussa painajaisunesta ja liukuu vähitellen uuteen ja taas uuteen, kunnes lopulta... ehkä herää. Peli tavoittaa painajaisunen logiikan ja ahdistavuuden tuntumatta irrationaaliselta, mikä on jo saavutus sinänsä.

Kaikkihan me näemme painajaisia, jotka toistuvat yö toisensa jälkeen vain hieman erilaisena. Neverending Nightmares on sellainen.

Pelinä Neverending Nightmares on todella yksinkertainen. Se on sivulta kuvattu ja pelkistetyn mustavalkoinen, joitain väri… siis veriläikkiä lukuun ottamatta. Käytännössä peli on harhailua karmivassa ympäristössä, hirviöiden välttelyä ja pakoon juoksemista. Mukana ei mitään ylimääräistä, ei edes pieniä pulmia. Mutta visuaalinen ilme, äänimaailma ja koko peliympäristö on niin ahdistava, että pelin yksinkertaisuuden unohtaa nopeasti. Siinä ei halua edes juosta, sillä hermoromahduksen partaalla hoippuva Thomas alkaa lähes välittömästi hinkua, karvat nostattavalla tavalla.

Pelissä on tarina, tai oikeastaan tarinoita, sillä noin varttitunnin unet haarautuvat ja johtavat lopulta erilaisiin loppuihin. Tai olisi ehkä parempi sanoa, että unet kumpuavat erilaisista tilanteista, jotka tajuaa vasta ne pelattuaan. Jos pelaa kaikki skenaariot läpi, pelin läpäisyyn kuluu suunnilleen kolmisen tuntia.

Minulle Päättymättömät painajaiset on vuoden 2014 pelottavin kauhukokemus. Pelinä se ei ole kummoinen, mutta painajaissimulaationa sen kieli lipoo inhottavan lähellä alitajunnan kauhukammioiden ovia.

Neverending Nightmares on peli, jolle en haluaisi antaa pisteitä. Se on niin henkilökohtainen kokemus, että arvosana voi heitellä pelaajakohtaisesti laidasta laitaan. Minuun sen ahdistava, itseinhoinen ilmapiiri iski, mutta monet muut valittelevat pelillisten elementtien vähyyttä ja turhaa harhailua.

Siinähän valittavat. Olkoon oma hihasta heitetty arvosanani nyt vaikka maksimipelisykkeeni jaettuna kahdella.

 

Aleksi Kuutio

 

85 pistettä + Kauhukuutio suosittelee

Kaikesta turhasta riisuttu painajaissimulaattori karmii selkäpiitä, vaikka on tavattoman yksinkertainen. Todellinen kauhufani ei jätä kokeilematta.