Paluu makuuhuoneisiin

Tuhansia miestyövuosia ja miljoonia dollareita. Seuraavan sukupolven pelikoneiden myötä pelien tekeminen tulee taas monta pykälää kalliimmaksi. Mammuttitaudissa riutuvan peliteollisuuden pinnan alla kytee pieni vallankumous.

Paatuneimmatkaan naavaparrat eivät ole enää pitkään aikaan jaksaneet haikailla niitä aikoja, jolloin yksinäiset koodaajanerot väkersivät kokonaisia pelejä makuuhuoneissaan. Tiedättehän vanhan valitusvirren: ennen pelit olivat nerokkaita, originellejä, anarkistisia ja kaikkea muuta mitä ne eivät enää ole. Jos rehellisiä ollaan, kun samoja pelejä kokeilee nyt, ei voi kuin ihmetellä mikä niissä viehätti. Silti jotain olennaista matkan varrella on unohtunut.

Tavikset koukkuun

Pienet muutaman kaveruksen nyrkkipajat eivät ole kadonneet mihinkään. Niitä ei vain näe pelaamisen valtavirrassa, mutta aivan sen liepeillä väsäämässä emulaattoreita, modeja, pieniä shmuppeja ja väkertämässä vanhoja pelejä uuteen kuosiin. Megalomaanisiksi spektaakkeleiksi kasvaneet mahtipelit saattavat viedä kaiken julkisuuden, mutta niiden varjossa pikkupelit ovat jatkaneet omaa pienimuotoista elämäänsä, ja niistä on kasvanut kokonaan omanlaisensa osa pelibisnestä.

Ennen pelien piti koukuttaa paljaaksi riisutulla mekaniikallaan, koska koneissa ei yksinkertaisesti ollut potkua tehdä hienoa grafiikkaa tai muuta ylimääräistä tingeltangelia. Koukuttavat puzzlet, vierivät shoot-em-upit, erilaiset kortti- ja lautapelien variaatiot ja iänikuinen retroilu ovat siirtyneet sellaisenaan kannettaville pelikoneille.

Aika moni vaikkapa Bejeweledia tai Zumaa kauniimmalle osapuolelleen näyttänyt on saanut todistaa silmiensä edessä tapahtuvaa hämmästyttävää metamorfoosia. Sama ihminen, joka normaalisti ei koskisi peleihin pitkällä kepilläkään, jumittaa tuntikaupalla pistämään palikoita järjestykseen. Kaikki muu unohtuu, eikä kellään muulla ole asiaa koneelle.

Perheenäitien ja tyttöystävien sisällä asuu pieni, mutta sitäkin kiivaampi pelaaja, joka sopivan ärsykkeen saatuaan herää intomielisenä, lähes pelottavan himokkaana. Työpaikoilla sama ilmiö saattaa aiheuttaa laajamittaista tuhoa.

Tähän asti addiktion hedelmiä on päässyt niittämään Popcapin ja Oberon Gamesin kaltaiset jakelijat, jotka ovat keskittyneet pienten tekijöiden taviksille suunnattuihin peleihin. Systeemi on tavallaan jalostettu, tehokkaampi malli vanhasta shareware-levityksestä.

Microsoft on ollut pitkään kukkona samalla tunkiolla. Sen zone.com oli aiemmin Microsoftin ja vähän muidenkin julkaisijoiden pelien moninpeliportaali, mutta on sittemmin muuttunut pelkäksi kevyen pelattavan keskittymäksi.

Makuuhuonekooderit ja maailman rikkain mies ei kuulosta kaikkein todennäköisimmältä naimakaupalta. Se voi kuulostaa yllättävältä, mutta nähtyään zone.comissa jatkuvasti viisinumeroisen määrän pelaajia, joiden demografia on kaikkea muuta kuin tyypillinen, ei tarvitse olla kovin suuri matemaatikko pystyäkseen ynnäämään mitä sama ilmiö voi tarkoittaa Xbox 360:llä. Sen koko olemassaolon oikeutus kun on tavisten houkuttelu digitaalisen viihteen ihmemaailmaan.

Vanhat jipot uusissa kuorissa

Xbox 360:ssä Live Arcade ja sen myötä halvat pikkupelit tulevat suoraan jokaisen laitteen mukana, osana niiden käyttöliittymää. Kun perhe ensi jouluna asentelee Xbox 360:ntä, ensimmäisiä ruutuun pelmahtavia performansseja saattavat hyvin olla vanhan laamojen ystävä Jeff Minterin Neon-valosyntetisaattori tai PomPom Softwaren retroräiskintä Mutant Storm.

Mitä ihmettä 1980-luvulle jämähtänyt vanha hippi, kaikkien makuuhuonekoodereiden kantaisä tai retropelejä nyrkkipajassaan väsäilevät kaksi lontoolaista heppua tekevät kimpassa firman kanssa, jota kaikki itsenäisenä itseään pitävät koodaajat pitävät pikemminkin riistäjänä ja vihollisena?

Ajatelkaapa seuraavaa. Pikkupelien imurointi netistä on tehty helpoksi, mutta siinä vaiheessa, kun kokeiluaika umpeutuu, pitäisi alkaa täyttää kaavakkeita, kaivaa luottokorttia ja lähettää maksutietojaan ties minne epämääräisille tahoille. Siinä ehtii miettimään moneen kertaan, onko hassuttelu sittenkään parinkymmenen euron arvoista.

Entä jos sama tapahtuisikin vain yhtä nappia painamalla ja suoraan televisioon? Ei luottokortteja, ei lomakkeita ja vastaanottajana Microsoftin kaltainen konglomeraatti, eikä mikään outo pikkufirma.

Xboxille harjoitustyönä tehty Live Arcade ei jätä aikaa harkintaan. Koska luottokortin tiedot on annettu jo Live-tiliä luotaessa, pelin tilaaminen ei vaadi sekunnin murto-osaa enempää. Itse asiassa systeemi on tehty niin kierosti, että peukalon alla oleva nappi A tilaa pelin ja vasta vieressä oleva nappi X päästää kokeilemaan demoa. Kieroja penteleitä.

Samat pelit ovat saatavilla PC:lle ja Live Arcadelle, mutta erona on se, että Xboxilla niin sanottu konversioprosentti eli pelin maksullisen version hankkineiden määrä verrattuna pelkkiin ilmaiseksi kokeilijoihin on moninkertaisesti suurempi kuin PC:llä.

Kun Xboxin mukana ostettu ainoa peli on väännetty puhki, alkaa seuraavan pelin vinkuminen. Kumpi on todennäköisempää: se, että rahakirstun vartija heittää seitsemänkymmentä euroa tenaville seuraavaa sarjamurhasimulaattoria varten vai se, että hän tilaa kymmenellä eurolla mukavan koko perheen pelin suoraan Xboxille?

Microsoft on ilmeisen tosissaan koittaessaan naittaa vanhat videopelaamisen arvot yhteen seuraavan sukupolven ei-pelaajien kanssa. Microsoft ei tietenkään kosiskele pikkutekijöitä pelkästään reiluuttaan, vaan pitää taatusti täyden kontrollin siihen, kuka pääsee tekemään mitä Live Arcadessa. Kyse ei ole mistään avoimesta koodivelhojen mekasta, vaan pikemminkin bisnesmallista, jossa on kaikki infrastruktuuri maksuliikenteineen ja merkittävä osa tuotoista Microsoftin hallussa.

Retroa vailla nostalgiaa

Minua ei lainkaan haittaa, jos videopelaamisen vanhat hyveet palaavat edes osittain takaisin: minuutissa koukuttava pelimekaniikka, abstrakti grafiikka, valtoimenaan pursuava mielikuvitus ja intensiivisen yksinkertainen pelattavuus. Joskus kauan sitten pelien piti koukuttaa niin tehokkaasti, että viiden minuutin jälkeen oli valmis kaivamaan kuvetta ja syöttämään lisää kolikoita. Olisiko sieltä jotain opittavaa?

Mutant Storm on malliesimerkki siitä, miten vanha kohtaa uuden. Pelattavuus on nyysitty suoraan Eugene Jarviksen neljännesvuosisata sitten ilmestyneesta Robotronista, mutta ulkoasu on viimeisintä huutoa. Ei retroa pelkästään nostalgian takia, vaan vanhat koukut naitettuna uuteen tekniikkaan, uudelle yleisölle. Kukapa olisi uskonut.

Lisää aiheesta

  • Pitkä lento

    Kaj Laaksonen oli Pelit-lehden pitkäaikainen, legendaarinen toimittaja, jonka toinen rakkaus, äänen- ja kuvantoisto, vei toimittajaksi Hifi-lehteen ja MikroBittiin.  Nyt onnenpoika saa pelata mitä haluaa ja ilman deadlinea.

    * * * * *

    Kymmenen vuoden aikana Pelit-lehdessä ehti tapahtua…
  • Ei huvita

    Pari kuukautta sitten rehvastelin kolumnissani ryntääväni ensimmäisten joukossa jonottamaan Xbox 360:tta.
    En jonottanut enkä ollut ensimmäisten joukossa. Sain ensihuumani taltutettua toimituksen testiboxilla, jolla pääsin tutustumaan rauhassa julkaisupeleihin. Ihan hyviä, mutta yksikään…
  • Audiovisuaalinen sekoilu

    Kyyninen toimittajanretkukaan ei ole immuuni hypetykselle, sillä kun eräs tuotepäällikkö piti esitelmän siitä, miten PC:stä voi tehdä kotiteatterin keskuksen, päätin kokeilla, miten moinen onnistuu.
    Leffojen katselu tietokonemonitorilta kuuluu sarjaan älyttömät ideat. Käyn paljon…