Korttipeleissä onni suosii rohkeaa ja aloittelijaa, mutta sienivaltakunnassa kyse on elämästä ja kuolemasta.
Kummalliseksi mennyt tämä maailman meno, kun LVI-asentajastakin koulitaan modernin ajan moniosaajaa. Tällä kertaa TE-toimisto passittaa Marion kortiston kautta maalarikurssille. Ammatinvaihdosta ei paperisotaa puutu, mutta onneksi Nintendon näkemys on kaukana kuivakasta.
Askarteluhenkinen Paper Mario -pelisarja jatkuu jälleen, kun Nintendon pahvisaulit syöksyvät saaristoseikkailuun. Bowser aiheuttaa tällä kertaa kirjaimellisesti harmaita hiuksia, sillä tuttu demogorgon on vienyt maailmasta värit. Virtuaalisen Ahvenanmaan keskustaajaman maalilähde on ehtynyt, sillä sitä hallinnoineet väritähdet ovat lähteneet pitkäkyntisten matkaan.
Siinä sivussa kaapataan myös prinsessa, joten Marion on tumpattava Työmies, tartuttava vasaraan ja lähdettävä pelastusretkelle. Pakollisen damsel in distress -kuvion ohella maailma pitää värittää uudelleen ja Bowser pistettävä ruotuun.
Avukseen Mario saa Hueyn, näsäviisaan maali-ämpärin, joka on samalla saarivaltakunnan alkuperäisasukas. Sanko ajaa myös superselitysmiehen virkaa, sillä perinteiseen japsiropehenkeen päähenkilöstä on tehty mykkä.
Vekkulit Paper Mariot tekevät selvää pesäeroa pääpelisarjaan siirtämällä putkimiehen loikka-areenoilta japanilaisia roolipelejä imitoivan pelimekaniikan puuhamaahan. Sarjan aikaisemmat pelit olivat käytännössä puhdasverisiä Final Fantsuja, mutta tuoreimmissa edustajissa pelaaminen muistuttaa rennonletkeää seikkailua vuoropohjaisella taistelulla höystettynä.
Color Splash jatkaa Sticker Starista (Pelit 3/2013, 78 pistettä) tutulla linjalla: turpakeikat eivät kerrytä kokemusta, taistelukentälle marssitaan yksin, ja road movie -leffojen hengessä matka ja sen kokeminen ovat päämäärää tärkeämpiä.
Kortti tuo, kortti vie
Mario ronttaa mukanaan puunuijaa, jota käytetään taisteluiden ulkopuolella sekä ongelmanratkaisuun että maalivarantojen täydentämiseen. Pahvisia kulisseja kannattaa paukuttaa, sillä sinistä, punaista ja keltaista manalitkua tarvitaan, jotta värittömillä pahvikorteilla tekeekin jotain. Maastoon on toisinaan jäänyt myös valkoisia läiskiä. Kun niitä iskee maalivasaralla, värityspuuhasta palkitaan bonuskiluilla.
Jokaisella kortilla on omat värivaatimuksensa ja maalin riittävyyden varmistaminen on osa taistelutaktiikkaa. Esimerkiksi heikkoihin vastustajiin ei kannata uhrata hyviä kortteja ja huonotkin voi värittää vain puoliväliin. Vasaran maalivarannot kasvavat taistelun kautta, ja tiukassa paikassa lekaan saa litkua pelaamalla vihreän lisäelämäsienikortin.
Kortit ja värityshommat antavat taistelulle taktisen ulottuvuutensa, reaktionopeus vastaa toimintapuolesta. Jokainen pelattu kortti vaatii ajoitukseen perustuvan näpäytyksen. Jos refleksit ovat myöhässä, niitti epäonnistuu tai blokki pettää. Taistelut ovat hauska sekoitus taktiikkaa ja ajoitusta, mutta pelin loppupuolella korttipelejä tursuaa ulos joka ruumiinaukosta.
Seikkailun kaksi ensimmäistä kolmannesta sujuvat iloisissa merkeissä, koska taistelumekaniikka kehittyy tarinan edetessä. Taistelun taktinen luonne korostuu, kun omalla vuorolla saa lätkäistä ruudulle enemmän kuin yhden kortin. Etenkin kovempia vihuja vastaan taistellessa on oikeasti mietittävä, miten suojaus murretaan ja kuinka tuotetaan mahdollisimman paljon vahinkoa ja suojataan samalla omat perskannikat.
Korttipakan elementaalihirviöitä edustavat arkipäiväiset esineet, joista jokainen nostaa ensinäkemällä hymyn huulille. Turnipsi, säästöpossu, posliinikissa ja tuuletin ovat pelättyjä superniittejä, joita pomotkin kunnioittavat. Vaikka pelimekaniikan terä katkeaakin reilusti ennen lopputekstejä, hauskojen erikoiskorttien bongailu pitää mielenkiintoa yllä.
Pomotaistelut yleensä edellyttävät tiettyjen erikoiskorttien käyttämistä. Tämä on semisti ahterista, koska oikea läystäke on selvitettävä kokeilemalla. Parin yritys-erehdys-rysyn jälkeen maaliämpäri kertoo varsin suoraan, millaisella kortilla vastapeluri foldaa, mutta sitten on käytävä ostoksilla ja pelattava pomotaso uudelleen. Pelidesignissa on muutenkin todella paljon turhaa ramppaamista. Korttikaupoilla on käytävä tämän tästä, sillä suurin osa ongelmanratkaisusta ratkotaan vetelemällä ässiä hihoista.
Että tuli upee-e-e-ee
Askartelumateriaaleista luotuihin ympäristöihin vaikutetaan leikkaamalla niihen Upadilla reikiä. Kosketusnäytöllä kuljetetaan sormea pitkin leikkuuviivaa, ja onnistuneen operaation jälkeen Mario joko loikkii uutta pintaa pitkin uusille mestoille tai pelimaailmaan saksittuun reikään heitetään pakasta kortti.
Uhkapeli ei aina kannata. Jos maastoon pelaa väärän kortin, se katoaa inventaariosta. Tämä on erityisen turhauttavaa, jos erehdyksessä käyttää jonkin arvokkaammista elementaalikorteista ja sellaista tarvittaisiin hetken perästä pomotaistelun ratkaisemiseksi.
Korttihässäkkää hallitaan Upadilla, mutta käyttöliittymäsuunnittelijat ovat ilmeisesti tehneet lyhennettyä työviikkoa. Kortit saa lajiteltua tyyppien mukaan yhdellä painalluksella, mutta jokainen kortti on oma tökättävä virtuaalipainikkeensa. Olisi todella kätevää, jos samanlaiset kortit vaikkapa niputettaisiin ja määrä kerrottaisiin numeroina, mutta ei.
Jok’ikinen pahvilappu on laitettu nättiin riviin. Korttiarsenaalin veivaaminen on uuvuttavaa puuhaa, ja todella usein letkan alkupäähän jää paljon käyttökelpoista tavaraa, koska laiskana ihmisenä en koskaan jaksa kelata Tokmannin ilmaisämpärijonon mittaista korttiletkaa alusta loppuun.
Minua riepoo myös se, että vuoron aikana pelatut kortit katoavat pakasta, vaikka niitä ei käyttäisikään. Jos vihu kaatuu kahteen korttiin, mutta on erehtynyt pelaamaan kolmannenkin, tuokin lipuke katoaa bittiavaruuteen matsin päätyttyä.
Tatti otsassa
On todella sääli, että pelin loppukolmannes on taisteltava läpi itseään toistavan pelimekaniikan kurimuksessa, sillä veikeä juonenkuljetus olisi ansainnut hieman monipuolisempaa pelimekaniikkaa tuekseen. Perustason roolipelielementeillä olisi päästy jo pitkälle, mutta tarinan edetessä monipuolistuva taistelujärjestelmäkin olisi auttanut. Nyt tuotos suorastaan löyhkää lunastamatonta potentiaalia.
Minulle, henkilökohtaisesti, Paper Mario on puutteistaan huolimatta yli 90 pisteen peli. Yksinkertaisesti siitä syystä, että kyseessä on ensimmäinen digipeli, jonka läpäisin yhdessä tyttäreni kanssa. Dubbaamaton dialogi ajoi iskän suomentamana iltasadun virkaa ja hauskat juonenkäänteet vetosivat kolmevuotiaan huumorintajuun.
Vaikka Color Splash ei olekaan mikään moderni klassikko, minun kirjoissani se on eräs kaikkien aikojen huikeimmista pelikokemuksista. On todella sääli, että tällaisia hetkiä voi kokea vain kerran elämässään. Muisto tästä pelistä säilyy hautaan saakka.
Paper Mario: Color Splash
Arvosteltu: WiiU
Intelligent Systems/Nintendo
Ikäraja: 7
80
