Pelaamisen antisosiaaliset demonit

Pekka Aakko on ollut pääjärjestäjänä Assemblyssä, yhdessä maailman suurimmista nuorten tietokonefestivaaleista, lähes 20 vuotta. Hän on nähnyt tietokoneharrastuksen ja -kulttuurin kehittymisen nuorten parissa siitä lähtien, kun kotitietokoneet, pelikonsolit ja pelaaminen tulivat osaksi vapaa-aikaamme.

* * * * * *

Surulliset uutiset Norjasta loppukesästä nostivat taas pelaamisen laajempaan julkiseen keskusteluun. Vähemmän yllättävästi uutisten ja blogikirjoitusten sisältö keskittyi voimakkaasti demonisoimaan pelaamista ja pelaajia. Norjan tapauksessa kyse oli yhden sairaan ihmisen teosta, tarvitseeko sen varjolla leimata loputkin harrastajat?

Assemblyn järjestäjänä olen usein törmännyt siihen, että toimittajia on aidosti kiinnostanut pelaajat ja pelikulttuuri. Monesti kysymysten asettelussa törmää stereotypioihin hiljaisista pojista, joilla ei ole elämässään muuta tekemistä kuin istua pimeässä huoneessa tuijottamassa ruutua silmät punaisina. Koska totuus harrastajista on jotain ihan muuta, päätimme tänä keväänä Samsungin ja Taloustutkimuksen kanssa toteuttaa tutkimuksen, joka oli nimenomaan suunnattu Assemblyn kävijöille, pelaamisen heavy usereille. Kysely tehtiin ennen Norjan tapahtumia.

Tutkimus kertoi paljon harrastavien pelaajien käyttävän aikaansa peleihin keskimäärin reilut kolme tuntia päivässä. Siis saman ajan, minkä keskiverto suomalainen katsoo televisiota. Tärkeimmät syyt pelaamiseen olivat viihtyminen ja rentoutuminen. Pelit ovat tulleet osaksi vapaa-aikaamme, ja pelaamisesta nautitaan siinä missä elokuvista tai musiikistakin. Sama trendi näkyy myös pelimarkkinoiden kasvussa: koko teollisuus keikkuu samassa kokoluokassa musiikin ja elokuvien kanssa.

Teettämämme tutkimus toi esille mielenkiintoisia seikkoja pelaajien muusta elämästä: 80 prosenttia harrastajista pelaa suurimmaksi osaksi ystäviensä kanssa ja 86 prosenttia on löytänyt uusia ystäviä pelaamisen kautta. 88 prosenttia heistä on tavannut uusia tuttavuuksia myös henkilökohtaisesti. Vain 9 prosenttia ilmoitti, ettei harrasta muuta kuin pelaamista. Liikunta (55 %), lukeminen (32 %) ja jonkin musiikki-instrumentin soitto (22 %) olivat suosituimmat harrastukset pelaamisen lisäksi. Mitä mitä?! Missä luuraavat ne antisosiaaliset nörtit, jotka syrjäytyvät yhteiskunnasta ja syöksyvät pimeyden ytimeen?

En väitä, etteikö klassisia stereotypioita mahdu tähän joukkoon tai etteikö pelaaminen voi muodostua jollekulle ongelmaksi. Näihin tapauksiin tulee puuttua ja tarjota apua.

En itse kuitenkaan yllättynyt tutkimuksen tuloksista. Tietokoneharrastajana ja muiden nuorten harrastusta jo useampia vuosia seuranneena pelaamisen sosiaalinen aspekti on minulle hyvinkin tuttu. Pelaajat ovat äärimmäisen sopuisa ja eloisa joukko, joka muodostaa nopeasti suhteita muihin harrastajiin. Nykyteknologia mahdollistaa laajan kanssakäymisen internetin välityksellä riippumatta maantieteellisistä rajoista.

Miksi sitten pelaamista demonisoidaan? Uskon, ettei arvostelijoiden joukko aina ymmärrä pelaamista tai ole siitä oikeastaan edes kiinnostunut – vierasta asiaa kun on niin helppo syyttää kaikesta. Pelit nostetaan suurennuslasin alle, kun jotain ikävää tapahtuu ja tekijän tiedetään pelanneen. Arvostelijat muistavat jatkuvasti mainita myös pelien väkivaltaisuudesta ja sen aiheuttamasta turmeluksesta. Pelitarjonta heijastaa sitä mitä kuluttajat haluavat, kuten tv ja elokuvat, tai mikä tahansa muu viihde.

Yhteiskunta ja maailma ympärillämme muuttuvat nopeasti, tv-uutisetkaan eivät ole enää samanlaisia kuin 50 vuotta sitten. Kulttuurissa ja viihteessä heijastuu kulloinenkin ajankuva, eivätkä pelit ole tästä poikkeus. Pari sataa vuotta sitten Eurooppaan levisi kulovalkean tavoin uusi harrastus, joka aikalaisten mukaan turmeli nuorison, oli rietasta ja täysin sopimatonta. Valssi. 60-luvulla kaiken pahan alkujuuri oli rock’n’roll ja 80-luvulla televisio oli nuorison tuho. Nyt tuhoaja on pelit.

Jotta pelaajia ja pelaamista ymmärrettäisiin paremmin, tulisi esimerkiksi vanhempien osallistua aktiivisesti lastensa peliharrastukseen ihan samalla tavalla kun heitä viedään jalkapallokentälle tai muuhun aktiviteettiin. Harrastuksen hahmottaminen alkaa siitä, että osallistuu ja kiinnostuu asiasta konkreettisesti. Juttelin taannoin yhden Assembly-kävijän äidin kanssa, joka kertoi minulle erilaisista klaanimatseista, joihin hänen poikansa osallistui ja joita hän oli itsekin usein seurannut. Vaikkei hän näitä ”peliklaanijuttuja” ihan täysin ymmärtänytkään, äiti kertoi poikansa uusista ystävistä (joita oli myös itse tavannut) ja oli aidosti ylpeä lapsensa saavutuksista. Mielestäni tällainen asenne ja tapa olla mukana oman lapsensa harrastuksessa on juuri se, mitä vastuulliselta aikuiselta tarvitaan.

Kun pelien keskellä varttunut nykynuoriso perustaa perheitä, pelaamisesta tulee paremmin hyväksytty ja ymmärretty harrastus. Pelit ovat luonnollinen osa kulttuuriamme ja kauhutarinat siirtyvät samaan kastiin valssin, rockin ja television kanssa: hauskaksi anekdootiksi nuorison turmelemisesta. Osallistu, ymmärrä ja koe itse!

Lisää aiheesta

  • Ruudun takaa: Kuollut, kuolleempi, kuollein


    Kuollut, kuolleempi, kuollein

    Ruudun takaa

    Millaisen muistokirjoituksen laatisit itsestäsi, jos olisit sattunut kuolemaan jo eilen? Mitä tuli tehtyä ja mitä jäi tekemättä? Brasilialaiset Fábio Moon ja Gabriel Bá pohtivat tätä sarjakuvassaan Daytripper.

    Elämä on usein pienestä…
  • Seinäkirjoitus: Minne ovat pisterohmut kadonneet?


    Pelit-lehdessä jaetaan pisteitä kuin morsettajien maailmanmestaruuskisoissa. Mutta miksi ne eivät ole viime vuosina kertyneet samanlaisiin kasoihin kuin vielä 1990-luvulla?

    Minne ovat jumalpelit hävinneet? Vai ovatko ne?

    Rakkaalla ja erinomaisella Peli.fi-keskustelupalstalla käydään…
  • Fanikäännöskulttuuri


    Fanikäännöskulttuuri

    Fanien täyskäännös

    Pelifirmat ovat petollisia, mutta faneihin voi luottaa. Pelifirman vasta kääntäessä takkiaan tehokkaat fanit ovat kääntäneet jo koko pelin.

    Vaikka puhutaankin, että pelibisnes nojaa liikaa muutamaan superhittiin, nykyään asiat ovat…