Jussi Ahlroth kirjoitti maaliskuun 19. päivän Hesarissa siitä, miten pelitalot yrittävät vaikuttaa pelijournalismiin, ja haastatteli juttua varten myös minua. Juttu kuului sarjaan, jossa on jo aikaisemmin käsitelty mm. julkkishaastatteluja ja elokuvajournalismia.
Ei jutussa sinänsä mitään vikaa tai virheitä ollut, mutta siitä sai sen kuvan, että pelitoimittajia viedään kuin pässiä narussa. Kärjistäminen tietenkin kuuluu tietyntyyppisen sensaatiojournalismin perusperiaatteisiin, mutta ei se nyt ihan niin mene. Ainakaan meillä.
Jos tekisin diilin kaikkien pelitalojen kanssa, jotka minulle soittavat, meillä olisi joka lehdessä viisi kantta ja pelkkiä 8-sivuisia hypejuttuja. Joka sivulla lukisi ”yksinoikeudella” ja ”vain meillä”. Rahaa näissä diileissä ei liiku, vaikka Ahlroth niin antoikin ymmärtää. Tai ei sitä ainakaan minulle ole tarjottu.
Pelilehtien on pakko mennä markkinoiden mukana, mutta pelijournalismi ja ammattitaito on sitä, että löydetään tasapaino lehden sisällön suhteen. Me emme suostu tekemään niitä kahdeksan sivun sopimuksia, emmekä suostu myymään kanttamme peliä näkemättä. Emme kuitenkaan mitenkään pysty myöskään nirppanokkaisesti sanomaan aina ei. Meidän täytyy osata ennakoida, mistä lukijamme haluavat lukea ja mikä kansi myy. Lehteä tehdään kuitenkin lukijoille, ei pelitaloille.
Periaatteemme on tehdä arvostelu silloin, kun peli on kaupoissa, jolloin pystymme palvelemaan lukijoita parhaiten. Mielestämme on typerää arvostella peliä, jota ei vielä saa mistään moneen kuukauteen.
Aikaisemmin peliennakkomme olivat puolen sivun mittaisia. Maailma kuitenkin muuttuu ja lukijoiden – ei pelitalojen – toivomuksesta pidensimme ennakkojuttujamme pariin sivuun, teemmepä jopa joskus silloin tällöin ennakosta kannen. Se on kuitenkin silloin täysin harkittua: miksi panisimme kanteen pelin, josta kukaan ei ole vielä kuullut ja josta on käytettävissä pari ”exclusiivista” kuvaa? Se ei palvele lukijoitamme eikä meitä. Sen sijaan paljon puhuttu ja odotettu peli herättää yleensä myös lukijoitten mielenkiinnon, niin kuin esimerkiksi vuosi sitten vuoden parhaaksi peliksi valitun Falloutin jatko-osa maaliskuun kannessa.
Peliennakkoja tehdään yleensä matkustamalla lehdistötilaisuuteen. Valitsemme matkat niin, että pääsemme itse pelaamaan peliä, emmekä lähde pelkille puffimatkoille. Me emme yksinkertaisesti ehdi, eikä meidän mielestämme parin päivän hupimatka Firenzeen ole mikään syy pakata laukkuja. Meillä on kiire tehdä sitä journalismia, jota ei kuulemma ole.
Pelit on aina ollut oman tiensä kulkija, joka käsittelee myös pelejä, joita muut eivät käsittele. Me kaivamme esiin simulaatioita tai itäeurooppalaisia strategiapelejä, jotka ovat muitten pelilehtien mielestä käsittämätöntä sontaa, ja peräti pidämme niistä. Me kirjoitamme historiikkejä ja henkilökuvia, ja säännöllisin väliajoin tutkimme niin Suomen kuin ulkomaiden pelimarkkinoita myös siltä ikävältä eli rahapuolelta. Me teemme isoja juttuja siitä, mitä tapahtuu Suomen pelimarkkinoilla niin suomalaisten pelitalojen kuin kuluttajien puolella. Me käsittelemme koulutusta ja tutkimusta, ja teemme erilaisia markkinakatsauksia. Mitä muuta tämä on kuin sitä olematonta pelijournalismia?
Hyvä tutkija Tanja Sihvonen, ole hyvä ja näytä minulle, missä kohtaa Pelit-lehdessä ”on journalismin tulevaisuus: Raha liikkuu, hyvät bileet oli, tässä on kuvamatskua.” Vai onko Pelit jäänyt tutkimuksesi ulkopuolelle?
