Tuomas
Tuomas Honkalan väitetään lukeneen Tietokonepelien vuosikirjat yhdessä viikonlopussa.
Pelit 25 vuotta
Pelit-lehti täytti 20 vuotta, mutta Pelit-brändi on kypsynyt tammitynnyrissään viisi vuotta kauemmin.
Pelit-lehden ensimmäinen numero ilmestyi vuonna 1992, mutta lehden juuret ulottuvat paljon kauemmas, vuoteen 1987. Puhun nyt Risto J. Hiedan, Tuija Luukkalan ja Niko Nirvin kokoamasta Tietokonepelien vuosikirjasta Pelit 1987.
Se on suomalaisen pelijournalismin ehdoton kulmakivi, joka kokosi yhteen yli 250 Mikrobitissä ja C=lehdessä julkaistua peliarvostelua. Se voi kuulostaa paljolta, mutta arvostelut olivat niin lyhyitä, että niitä mahtui helposti kuusi tai seitsemän per aukeama. Elitelle uhrattiin sentään (lähes) kokonainen sivu.
Nimettömiksi jätetyissä peliarvosteluissa määrä korvasi laadun. Parhaista tunnistaa ”Nnirville” ominaisen veijarimaisen tyylin. Heikoimpia ei voi pitää kritiikkeinä lainkaan, vaan lähinnä pintapuolisina pelitapahtumien selostuksina. Vuosikirjalla on silti arvonsa, sillä näin jälkikäteen se näyttäytyy lähes kaiken kattavana esityksenä kasibittisen kotimikrokauden peliklassikoista. En ole vieläkään kyllästynyt selailemaan sitä – ja teos on sentään 25 vuotta vanha!
Lievästä kotikutoisuudestaan huolimatta Pelit 1987 oli ensimmäinen yritys vakavaan pelijournalismiin Suomessa. Vuosikirjan ansiokkaista artikkeleista ”Pelien synty” tiivisti hienosti tietokonepelien lyhyen historian ja ”Petteri ja pelikaupan salat” avasi pelibisneksen lainalaisuuksia. Juttujen kirjoittajaa ei suotta pidetä suomalaisen pelijournalismin isänä.
Lisenssihirviö iskee
Pelit 1987 ei jäänyt pelkäksi kokeiluksi. Seuraava vuosikirja julkaistiin vuonna 1988 ja vuodesta 1989 eteenpäin pelikirjat ilmestyivät jo puolivuosittain – keväällä ja syksyllä. Artikkeleiden osuus kasvoi vuosikirja vuosikirjalta. Pelijournalismi kehittyi.
Vuoden 1988 pelikirjassa hämmästeltiin 16-bittisten kotimikrojen eli Atari ST:n ja Amigan äkillistä nousua ja ennustettiin, että ne ohittavat vielä suosiossaan kuusnelosen. Niin ne myös tekivät. Nuori tekniikan ylioppilas Jyrki J.J. Kasvi pohti pc:n mahdollisuuksia pelikoneena. Ajatus tuntui tuolloin naurettavalta, vaikka pc:lle saikin Starflightin, Kasvin sanoin ”universumin parhaan avaruusroolipelin”.
Nnirvi teroitti journalistisia kynsiään jutulla, jossa hän esitteli kaikkien aikojen parhaat tietokonepelit. Ne olivat kuulemma Ultimat yhdestä viiteen, Elite, Dungeon Master, Gunship ja Hack. Liekö lista noista ajoista muuttunut?
Viimeistään kevään 1989 Pelit-kirjaan mennessä tajusin, että Niko Nirvi oli ristiretkellä.
”
Elokuvapelien taso ei ole ollut hääppöinen, pelien ollessa parhaimmillaan keskinkertaisia.
” – Pelien synty, Pelit 1987
”
Filmipelit seuraavat elokuvan juonta vain hyvin surrealistisella tasolla.
” – Tietokonepelit ja elokuvat, Pelit 1988
”
Kuten jokainen lukutaitoinen on jo keksinyt, tuntuu tv-sarja muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kääntyvän tosi nahkeasti peliksi.
” – Tv-sarjat peleinä, Pelit 1989 kevät
Aivan oikein, Niko Nirvi oli lisenssipelikriittinen. Elokuviin, tv-sarjoihin, toimintanukkeihin ja ties mihin perustuneet lisenssipelit olivat helppo vihan kohde, sillä ne olivat 1980-luvulla järjestään aivan törkeän huonoja.
Häkellyttävää kyllä, Jori Olkkonen pystyi tiivistämään juttunsa suomalaisista pelintekijöistä yhteen ainoaan sivuun. Maininnan arvoisia pelintekijöitä oli tuolloin oikeastaan vain kaksi, Jukka Tapanimäki ja Stavros Fasoulas. Sittemmin kotimainen peliskene on menettänyt miehistä molemmat. Tapanimäki menehtyi traagisesti sairauteen vuonna 2000, kun taas Fasoulas vetäytyi 1990-luvulla salaperäisesti julkisuudesta. Kreikkalais-suomalaisen räiskintäpelisuunnittelijan epäillään jopa hylänneen tietokoneet kokonaan.
Netti vuonna nolla
Vuonna 1988 esitetty profetia 16-bittisistä kotimikroista kuusnelosen syrjäyttäjinä osui harvinaisen oikeaan. Kevään 1990 vuosikirjassa muisteltiin kuusnelosen legendoja suorastaan liikuttavan nostalgiseen sävyyn. ”Etsikää nyt se vanha koneenne ja nauttikaa tosi hienoista peleistä!” kehotti Jori Olkkonen. Hänen listaamistaan pelivanhuksista Archonia, Paradroidia ja M.U.L.E.:a voisi yhä suositella retrotrippeinä, sen sijaan Stellar-seiskaa, Summer Gamesia ja Zaxxonia ei niinkään.
Jyrki J.J. Kasvi väänsi lukijoille rautalankaa yleisestä tietoverkosta. Kasvi yritti epäilemättä parhaansa, mutta hänen kuvauksensa sähköpostista, uutisryhmistä, sähköisistä ilmoitustauluista ja tekstipohjaisista roolipeleistä kuulostivat tuolloin kuin huonolta tieteiskirjallisuudelta. ”Yleinen tietoverkko tulee vauhdilla Suomeen, eikä aikaakaan, kun sinunkin mikroltasi saa yhteyden kaikkialle maailmaan – ja parhaassa tapauksessa kiertoradalle asti.” Ai siis häh?
Syksyllä 1990 Niko Nirvi marisi kolmen sivun täydeltä tietokonepelien alennustilasta, kirjoittaen tietämättään pohjan kaikille tuleville kolumneilleen. Nirvi tilitti kyllästymistään muun muassa pelien kaavamaisuuteen, samojen ideoiden kopiointiin, yksin taisteleviin sankareihin, roolipelien satunnaishirviöihin ja askeettisiin 3D-ympäristöihin.
”Juuri ensimmäisen koneensa saaneesta tai vain pari vuotta pelailleesta kaikki tämä varmasti kuulostaa ruikutukselta ruikutuksen vuoksi.” No niin kuulosti. ”Mutta annas olla kun vuosia tulee lisää ja keksii, että pelaa lähes samaa peliä kuin viisi vuotta sitten, paitsi että muinaisversio oli huonomman näköinen, teknisesti kehnohko ja paljon hauskempi.” Voi pahus, Niko oli sittenkin oikeassa.
Seuraavassa vuosikirjassa päästiin sitten asiaan. ”Kirjoita valikkoruudussa WHEN THE SWEET SHOWERS OF APRIL FALL, niin voit tuhota viholliset painamalla DELETEä”, vinkkasi Tuomas Honkala, joka ei ollut edes pelannut Voyager-peliä, jossa huijauskoodia käytettiin. Jostain syystä vinkkipalstan toimittaja epäili minun lukeneen ulkomaalaisia pelilehtiä. Vaivannäköni palkittiin silti aidolla Atari-pelillä.
Muutosvastarintaa
Vuosikirjojen taru päättyi syksyyn 1991. Se ei muistuttanut enää vuoden 1987 arvosteluhakemistoa, vaan oikeaa pelilehteä. Peliarvosteluiden ja muun toimitetun sisällön suhde oli keikahtanut jälkimmäisen eduksi. Aihevalinnoissa mentiin rohkeasti pelikirjojen mukavuusalueen ulkopuolelle – Abrams-panssarivaunun tekniikkaa, sarjakuvia ja tee-se-itse-pelejä.
Luin vuosikirjat puhki. Pelit 1987:n kohdalla tarkoitan sitä ihan kirjaimellisesti, sillä sivujen liimaukset ovat aika päiviä sitten pettäneet. Vuosikirja pysyy kasassa enää teipillä, jonka liima on jo niin vanhaa, että se on tärvellyt paperin melkein mustaksi. Kirja on suoraan sanottuna säälittävässä kunnossa.
Rakastin vuosikirjoja jo poikasena, mutta Niko ja Tuija halusivat kehittää niistä oikean pelilehden. Ei tullut vuosikirjaa 1992, tuli Pelit-lehti. Protestiksi olin jättää ensimmäisen numeron kokonaan ostamatta. Pelit-lehden idean hyväksyin lopullisesti vasta vuonna 1993, kun viimein taivuin irtonumeroiden ostajasta kestotilaajaksi.
Elämä on yhtä muutosta. Pelikirjat muuttuvat pelilehdiksi, teekkareiden tietoverkot koko kansan internetiksi, lukijat toimittajiksi ja lisenssipelien vihaajat niiden salaisiksi ymmärtäjiksi. Minulta kesti vuosia oivaltaa, että tietokonepelien vuosikirjat eivät kerro vain peleistä, vaan myös henkisestä kasvusta ja ennakkoluulojen voittamisesta. Niko Nirvi ja lisenssipelit olivat löytäneet sovinnon:
”
Elokuvapohjaiset lisenssipelit tarjoavat erään edun: ei tarvitse pelätä saavansa ties mimmoista omituista vaikeaa peliä, paketista paljastuu joko pomppimista & keräämistä tahi hilpeää ammuskelua. Kelpaa siinä kellistyä omaan koloon pelistä nauttimaan.
” – Niko Nirvi, Pelit 1990 kevät.
25 vuotta eikä suotta, nostakaamme malja Pelit-brändille!
