Onko lumiukolle mikään ikävämpää kuin kirkas auringonpaiste ja lämpö? Helvettiin joutuminen lienee aika vahva ehdokas.
Snowman in Hell on kotimainen kokeellinen tasohyppely, joka on tehty opiskeluprojektina Taideteollisessa korkeakoulussa. Se on ammentanut inspiraationsa Danten Jumalaisesta näytelmästä ja sekoittaa mukaan populaarikulttuuria niin elokuvista, musiikista kuin peleistä. Snowman in Hell on outo, hauska ja kaikin puolin ainutlaatuinen kokemus.
Savimies saapuu
Lumiukolla on vähän huono päivä: se joutuu helvettiin. Onneksi se tapaa heti alussa pääkallon nimeltä Vergilius (reportteri, ei runoilija), joka lupaa auttaa ja opastaa lumiukkoa helvetin viidennelle tasolle, jossa on ikuisesti kylmä. Hyväuskoinen lumiukko hyväksyy tarjouksen ja ottaa kallon mukaansa. Onpahan ainakin keskustelukumppani, vaikka kallo onkin melko paha suustaan.
Vaan lumiukko ei aavista, että kallo kuuluu murhatulle miehelle. Tämän menneisyys vainoaa matkan varrella lumiukon auvoista elämää. Onneksi lumiukolla on kyyninen luonne ja irrotettava pää, joten se on valmistautunut lähes mihin tahansa.
Snowman in Hellin juoni on omalaatuinen ja samaa voi sanoa toteutuksesta. Lumiukon ja kaikkien vastaan tulevien otusten liikkuminen on perinteikästä muovailuvaha-animaatiota. Kentät on kyhätty käsipelillä erilaisista lavasteista rakentamalla. Helvetissä roihuavat liekitkin ovat oikeita.
Pelinä Snowman in Hell yhdistää tasohyppelyn erilaisiin puzzleihin. Jos lumiukko ei mahdu ahtaasta välistä, pään voi tiputtaa ja potkaista aukosta läpi, niin johan mahtuu. Jos taas vastassa on jämäkkä seinä, sen voi rikkoa, kunhan kasaa päähän ylimääräistä lunta.
Lumiukon irtopään lisäksi voi potkia ja heitellä myös vastaan tulevia eriskummallisia hirviöitä. Jotkut sopivat hyvin korokkeiksi, joiden päältä voi hyppiä korkeammille tasoille, toisilla voi tukkia vellovat (ja lumiukon sulattavat) vedet läpikulkua varten.
Snowman in Helliä on vaikea kuvailla tyydyttävästi. Se yhdistää monia tyylilajeja, kuljettaa juontaan välähdyksen omaisilla katkelmilla, näyttää ja kuulostaa juuri itseltään. Pelattavuudessa on omat ongelmansa, lumiukon kontrolloiminen on välillä vaivalloista, mutta sisällön omalaatuisuus paikkaa puutteet.
Snowman in Hell vaatii kovaa laitteistoa, vähintään 2,4 gigahertsin prosessoria ja 512 megatavua muistia, mutta vastapainoksi saa taatusti mieleenpainuvan elämyksen. Tämän jälkeen pihalla jököttävää lumiukkoa katsoo aivan uusin silmin.
Pikkuautojen paluu
Turbo Sliders on viimein päässyt versioon 1.0 ja ilmestynyt ilahduttamaan pelaajia kaikkialla. Antti Manniston koodaama sympaattinen autopeli palauttaa mieliin legendaarisen Slicks 'N' Sliden ja tekee sen vieläpä hyvin. Ylävinkkelistä ohjattavat pikkuautot huristavat pitkin yksinkertaisia, mutta vaikeita ratoja ja sladittavat niin maan penteleesti.
Demoversiossa on kolme hyvin erilaista rataa ja viisi autoa. Easyslider ja Slider ovat kunniakkaan Slicks 'N' Slide -perinteen ylläpitäjiä: kurvit otetaan kylki edellä ja kumi palaa armottomasti. Easysliderin hallitseminen on huomattavasti helpompaa kuin täysverisen Sliderin, mutta samalla Easyslider häviää selvästi vauhdissa.
Kahden edellisen vastakohtana on Antislider, auto, jota ei saa luistoon vaikka mitä tekisi. Ratoja kierretään yleensä tasaista vauhtia surruttamalla ja kurvit puhtaasti ajamalla.
Kaksi muuta autoa ovat Speeder ja Spinner. Speeder on Formula 1 -kaaraa muistuttava tosi nopea kiesi, joka kääntyy huonosti ja joka joutuu törmäyksissä helposti ahtaalle. Spinner kääntyy loistavasti, mutta vauhtia siitä ei löydy nimeksikään.
Autojen väliset erot ovat riemukkaan suuret: jokaisella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa, ja jokaiselle on käyttöä erilaisilla radoilla. Kokeneissa käsissä Speeder on vahvoilla radalla kuin radalla, mutta perinteikäs Slider pistää hyvin kampoihin, kunhan muistaa ottaa kylkikontaktia riittävän usein.
Turbo Slidersin varsinainen koukku on sen moninpelissä: yhden koneen neljän pelaajan moninpelin lisäksi Turbo Sliders tukee enintään 20 pelaajan nettipeliä! Peliseuran haku onnistuu pelin sisäisellä selaimella helposti ja nopeasti.
Yksinään pystyy kellottamaan parhaita aikoja eri autoilla ja radoilla sekä treenaamaan. Se kannattaa, sillä palvelimilla lymyävästä, pääosin suomalaisesta peliseurasta löytyy aina kumman monta jamppaa, jotka tietävät tismalleen mitä tekevät. Yhtään voittoa ei heru helpolla. Moninpeliä häiritsee aika ajoin kisaajien taipumus pudota pois tapahtumista ja jäädä radalle pyörimään. Liekö vika yhteyksissä, palvelimissa vaiko Turbo Slidersissa, vaikea sanoa.
Muuten moninpeli on silkkaa riemua. Demopalvelimilla vaanii kovaa mutta rehtiä peliseuraa, ja isotkin karkelot sujuvat teknisesti sulavasti. Turbo Slidersin kisoille on F1-tyyliin ominaista, että ratkaisut tapahtuvat yleensä heti alussa. Jos saa hyvän lähdön ja onnistuu kiilaamaan kärkeen, sieltä on vaikea joutua ohitetuksi, kunhan pitää ajolinjansa puhtaina.
Jos taas mämmii ensimmäiset kurvit ja nylkyttää pusikossa, voittohaaveet voi haudata. Vaikka lopun ajaisi täydellisesti, menestys vaatisi edellä huristavien mokailua. Sitä tapahtuu, mutta harvoin. Lyhyet ja ytimekkäät kisat kuitenkin pitävät otteessaan, vaikka aloittaisi kuinka huonosti. Uusi kisa kun vaanii aina kulman takana.
Turbo Slidersin on julkaissut Jollygood Games, joka on aiemmin Westwood Studiosilla työskennelleen Jani Penttisen pikkupeleihin keskittynyt pelifirma. Kymmenisen euroa maksavan täysversion ostamalla pääsee käsiksi kaikkiin 20 rataan sekä voi pelata myös mukana tulevalla editorilla tehtyjä ratoja. Kuulostaa hyvältä.
