Penny Arcade Adventures: On the Rain-Slick Precipice of Darkness – Episode 2 (Xbox 360) – Roolipeli pieneen nälkään

Nettisarjakuva Penny Arcaden tekijät tykkäävät steampunkista, kiroilusta, väkivallasta ja pissahuumorista. Näistä aineksista syntyy myös On the Rain-Slick Precipice of Darkness. Roolipeliseikkailun toinen episodi jatkaa pikkukivaa pienillä viilauksilla.

Pelikulttuurissa piehtaroiva Penny Arcade -nettisarjis ja omaa stooriaan kirjoittava Penny Arcade Adventures -pelisarja ovat taloudellisia menestyksiä. Fanipoikia piisaa, niin myös vihamiehiä. Konemaisen objektiivisena analyytikkona suhtaudun Penny Arcadeen miedon huvittuneena, arvostaen sen omaa tyyliä ja linjaa sekä nerokkaita onnistumisia, mutta paheksuen ajoittaista sortumista niin sanottuun helppoon huumoriin ja tusinaturauksiin. Viisari värähtelee kuitenkin positiivisen puolella, joten nautin säännöllisen kiltisti sekä sarjakuva- että pelilautaselliseni.

Viktoriaanisten seikkailujen kakkosepisodi jatkaa suoraan ykkösen tapahtumia, ja jos peliin aikoo heittäytyä, se pitää tehdä alusta. Kakkosen aromi on niin samankaltainen kuin ykkösen, että itsestäänselvyyden lausumista ei voi välttää: Penny Arcaden fanit pitävät, muiden sietää maistella varauksella.

Maukkaat ainekset, kokeellinen resepti

Rainslick-jatkumon pelien tiivis paketti sisältää paljon taistelua, tekstinä esitettyä dialogia ja statsipumppausta, eli hahmojen kykyjen parantelua taistelun ja tavaroiden keräämisen kautta. Tarinassa tapahtuu kaikenlaista: on Cthulhu-mytologiaa, on hedelmiä raiskaavia höyryrobotteja, on mielisairaalaa eläintarhan lailla pyörittävää psykopaattia. Huumori on sinänsä omituinen yhdistelmä sivistynyttä nokkeluutta, marginaalimpaa pop-kulttuuria ja alapäähihittelyä.

Kun juoni etenee ja oma hahmo kehittyy pelistä toiseen, hahmot alkavat muodostua kolmiulotteisiksi ja niihin alkaa kiintyä. Tarina on kuitenkin aikamoista toilailua, ja selkärankana toimiva draaman kaari ei ole vielä tarpeeksi kypsynyt, vaikka yksityiskohdat toimivatkin. Episodien määrästä ei ole varmaa tietoa, joten suhtaudun epäluuloisesti, josko tarina kuunaan kovaksi keittyykään.

Kakkosreinari onnistuu parantamaan palkitsevaa taistelusysteemiä hitusen. Japsiropetyyppinen taistelu yhdistää vuoropohjaista hutkimista ja reaktionopeutta kysyviä mikropelejä. Vihollisten vahvuudet ja heikkoudet, soppaa sekoittavien tavaroiden käyttely ja yllätyskäänteet tekevät näennäisen yksinkertaisesta näpyttelystä niin monipuolista ja palkitsevaa, että se suorastaan yllättää.

Koska pikkupelin rytmitys on onnistunut, muutaman tunnin seikkailun ratkoo mieluusti. Vaikka ulosanti on osin tuhnuinen, tarinan rehellisen oma tyyli virkistää. Ja mikä tärkeintä, peli on tiivis ja koherentti. Kyseessä on hieman nahistunut, mutta maukas kanakolmioleipä, ei kolmen ruokalajin juhla-ateria. Kolmosepisodia varten lupaan keksiä vähemmän ruokapainotteisia analogioita. Samperin laihis.

79