Huulikiilto? Check! Meikit? Check! Pissiskuteet? Check! Rynsesteri? Check! Salainen agentti Joanna Dark on valmiina toimintaan!

Perfect Dark Zero on erittäin hyvä, ellei täydellinen. Uljaimpina hetkinään pelin action-viihde toimii kuin Spinal Tapin Nigel Tufnelin kitaravahvistin: se menee kympistä vielä yhden pykälän ylöspäin. Munakkaat aseet yhdistettynä osumiin reagoiviin vihollisiin kohottavat Perfect Dark Zeron räiskintäkohtaukset parhaaseen A-luokkaan.

Kuten nokkelimmatpokkellimmat teistä jo varmaan arvasivatkin, superagentti Joanna Darkilla on myös heikot hetkensä. Noin puolet pelistä on suunniteltu hiiviskelytehtäviksi, joiden pelaaminen on epäjohdonmukaisesti käyttäytyvien vihollisten ansiosta silkkaa kärsimystä. Hiiviskelytehtävät voi yleensä räiskiä läpi, mutta siitä on hauskuus kaukana, kun jokaisesta hälytyksestä saa kimppuunsa tyhjästä ilmestyviä vihollisia.

Turhautumista ei helpota Perfect Dark Zeron äärimmäisen ankara tallennussysteemi. Yhden välitallennuksen hiippailutehtävässä samoja tilanteita joutuu sahaamaan naurettavuuksiin asti. Turhautumilta toki säästyy, kun vaihtaa helpoimpaan vaikeustasoon, mutta silloin peli muuttuu pelkäksi läpijuoksuksi.

Muistatko Joannan?

Oli hiiviskelystä mitä mieltä tahansa, Perfect Dark Zeroa on kehuttava monipuolisista ympäristöistä. Yhteen paikkaan ei ehdi kyllästymään, kun

Tyynellämerellä kelluvasta futuristisesta tutkimuslaitoksesta siirrytään notkeasti lumisten vuorten talvipalatsiin, perulaiseen viidakkoon ja pohjoisafrikkalaisille aavikkoraunioille.

Pidin erityisesti hongkongilaisen yökerhon tunnelmasta. Hämyinen valaistus ja seinien läpi kumiseva tanssibiitti ennakoivat jännittävällä tavalla vääjäämätöntä tulitaistelua paikallisen rikollisjengin kanssa. Kun lähtölaukaus viimein kajahti, luodista saanut baarimikko iskeytyi baarihyllyä vasten ja kaatoi sen sisällön mukanaan lattialle. Jokseenkin vaikuttavaa!

Veteraanipelaajat voivat muistaa Joanna Darkin jo Nintendo 64:n Perfect Darkista. Jos vanha juttu ei ole vanha tuttu, se ei haittaa, sillä Zero kertoo Joannan uran alkuvaiheista.

Onko sillä muutenkaan väliä, sillä Perfect Dark Zeron juoni on aikamoista höttöä. Peli esittelee alle kymmenen tunnin pituuteensa nähden aivan liian monta hahmoa, jotka vain vilahtavat ruudulla ennen syrjään sysäämistä. Tarinassa on muutenkin vaikea pysyä kärryillä, sillä tekstittämätön dialogi peittyy liian usein pyssynpauhunan ja muun metelin alle.

En yksinkertaisesti saanut tarinasta kunnollista otetta. Yhtäkkiä pelissä vain aletaan puhua hieroglyfeistä ja Graalin maljasta, ja pian sen jälkeen homma onkin sitten jo ohitse.

Jaettu ilo jaetulla ruudulla

Perfect Dark Zero on selvästi suunniteltu uudelleenpeluuta ajatellen. Tehtävät pisteytetään (Xbox Livessä on ranking-lista) ja niitä voi hioa uudelleen kovemmilla vaikeustasoilla ja loppupään kentistä kerätyillä huippuvarusteilla.

Mielenkiintoista kyllä, vaikeustaso vaikuttaa hienovaraisesti tehtävien sisältöön. Esimerkiksi Trinity-laitoksella Joannan tehtävä on vaikeustasosta riippuen joko pommimiehen suojelu tai pommien asentaminen oman ryhmän suojaamana.

Erinomaisena piirteenä pelin tehtävät voi pelata kaverin kanssa jaetun ruudun co-op –kaksinpelinä. Mainiona piirteenä kakkospelaaja saa joissakin tehtävissä rooleja, joita normaalissa yksinpelissä ei pääse kokemaan lainkaan.

Perfect Dark Zerossa on myös perinteinen moninpeli, jossa räiskitään puhdasta deathmatchia, leikitään lipunryöstöä lippua ja taistellaan varusteita shoppaillen hieman samaan tyyliin kuin klassisessa Counter-Strikessa. Xbox Livestä en tiedä, mutta ainakin lähiverkossa pelaaminen oli hauskaa, mitä nyt pelaajien liiallinen kestävyys vähän häiritsi. Moninpelejä voi pelata myös koneen ohjaamia botteja vastaan.

Perfect Dark Zero yllätti minut täysin, sillä parin ennakkotilaisuuden perusteella peli vaikutti todella laimealta. Vaikka Zero ei ihan kaikilta osin loistakaan, kokonaisuus jää reilusti plussan puolelle.