Perustotuuden äärellä

Satunnaispelaajat ovat oikeiden pelaajien vastavoima. Niitä me halveksitaan ja heitellään kävyillä.

Kun kasuaalit itkien haihtuvat paikalta räpläämään mobiilipelejään, me corepelaajat hyppäämme toistemme kurkkuihin.

Väittelyissämme ei anneta piiruakaan periksi. Ihan sama, kuinka aukotonta logiikkaa käyttää, ei ne tyhmät vaan tajua, että Dark Soulsissa haaste ja toisto on samanlainen pelinsuunnittelun elementti kuin grafiikka. Ne vaan inttävät, että Dark Soulsissa pitää olla vaikeustasot, että kaikilla on oikeus pelata, vapaa-aika ei riitä jatkuvaan grindaukseen.

Meidän pitäisi olla veljet keskenämme, saman aatteen yhdistämät, ihan kuin roomalais-katolinen ja luterilainen kirkko. Mutta jokin jakaa pelaajat kahtia, eikä se ole se, että toiset ovat pc:llä pelaava herrarotu, toiset konsoleilla tuhertavia morlokeita. Peliversumin alkeishiukkastasolla meidät määrittää se, miten suhtaudumme peleihin ja pelaamiseen, me olemme joko Harrastajia tai Kuluttajia.

Harrastaja ja Kuluttaja ovat alustariippumattomia asenteita peleihin, pelikulttuuriin ja pelaamiseen. Kummallekin kelpaa Grand Theft Auto V, mutta suuresta yhteisestä rajapinnasta huolimatta tärkeimmäksi nousee se pienehkö osa, mikä ei ole yhteistä.

Vedän nyt arkkityypit ääriasentoon, sillä todellisuudessa meistä jokainen on sekoitus.

Minä Harrastan

Jos pelaajilta itseltään kysyy, suurin osa pitää itseään automaattisesti harrastajana.

Harrastaja suhtautuu peleihin aktiivisesti. Pelaaminen on elämäntapa, pelit kulttuuria, josta haluaa tietää enemmän kuin kannattaako Sleeping Dogs ostaa vai ei. Harrastajaa kiinnostaa pelikulttuuri, pelien historia, pelibisneksen mekanismit ja vastaava ulkopelillinen höpinä. Harrastaja lukee muista peleistä laajalla skaalalla, skipaten arvostelun lähinnä silloin, kun aihealue on todella epäkiinnostava.

Suhtautuminen pelituotteeseen on ymmärtäväisempi, peliharrastaja sietää jopa vastoinkäymisiä. Hän jaksaa odottaa, että peli patsataan kuntoon, hän mielellään ”parantaa” sitä modeilla, parhaassa tapauksessa innostuu itsekin tuottamaan peliin sisältöä, vaikka kääntämällä japanilaisia konsoliropeja tai tekemällä bling bling -haarniskoja Skyrimiin. Hän rahoittaa Kickstarter-projekteja ja maksaa Humble Bundleista enemmän kuin minimin.

Peliharrastajan pimeää puolta edustaa fanboi, joka harrastaa liikaa, liian kapealla sektorilla ja liian ehdottomasti.

Minä Kulutan

Pelikuluttaja on passiivinen. Hänelle pelit ovat vain yksi viihteen muoto. Pelit ovat puhtaasti tuotteita, jotka Kuluttaja haluaa valmiina. Hän ottaa ylimääräisiä kierroksia bugisista julkaisuista ja suhtautuu vihamielisesti päivityksiin. Modeille hän ei näe käyttöä.

Peleistä riittävät ne näkyvimmät, kuumimmat pelit. Kiinnostus pelien historiaan, pelikulttuuriin tai pelibisneksen kuvioihin on satunnaista, eivätkä muut alustat kuin se oma juuri kiinnosta.

Tyypillinen Kuluttaja kokee pelimediat puhtaasti informaatiolähteinä, mikä korostaa ennakoiden asemaa. Arvosteluista katsotaan ensimmäiseksi arvosana. Jos se on hyvä, arvostelukin ehkä luetaan. Arvostelut halutaan heti, ja paras peliarvostelu kertoo grafiikasta, bugeista ja DRM:stä. Nillitys on hyve, koska aika usein Kuluttaja on varma, että pelifirmat yrittävät kusettaa pelaajia. Kickstarteriin hän antaa tyhmien kipata rahaa ja ostaa pelin, jos se on hyvä. Jos hän jonkun Humble Bundlen ostaa, niin onhan se minimikin enemmän kuin ei mitään.

Kuluttajan paha muoto on Kuningaskuluttaja, joka todella tietää pyhät oikeutensa eikä perkele jousta yhtään. Hän haluaa tuotteensa täydellisenä. Kuningaskuluttaja tuottaa suurimman osan pelin X vastaisista vihapuheista ja aina yhtä tärkeistä ”Peruin ennakkotilaukseni/Haluan rahat takaisin tästä bugisesta paskasta!” -viesteistä.

Mikä nyt helpointa on

Tuntuuko siltä, etten pidä Kuluttajapelaajista? Väärin, minä en vain ymmärrä heitä, ja se on tämän kolumnin tärkein pointti: Harrastaja ja Kuluttaja eivät pysty oikeasti ymmärtämään toistensa pohjimmaista motivaatiota. Ei, vaikka kuinka itse kuvittelisivat olevansa niin älykkäitä, humaaneja, objektiivisia ja empaattisia. Eli kun väittely taantuu tasolle ”No ei Dark Soulsin vaikeustasoista ole kenellekään haittaakaan”, pitää vain kävellä pois.

Pelien muuttuminen kulutettaviksi viihdetuotteiksi taas korreloi suoraan pelaamisen vaivattomuuteen. 90-luvun DOS-säätö vaati Harrastaja-tason motivaatiota, konsolipelaaminen oli vielä rajattu Nintendon pillin tahdissa tanssiville teineille. PlayStation yhdisti vaivattoman pelaamisen aikuisiin peleihin ja Kuluttajan valta-aika alkoi. Luonnonvoimia vastaan on turha potkia, Kuluttaja on pelibisneksen taloudellinen veturi, ihan kuten jokaisessa nuoruutensa ohittaneessa bisneksessä.

Harrastaja ja Kuluttaja ovat siis corepeliversumin alkeishiukkaset. Mihin jännittävään jättipaljastukseen bipolaarinen pelaajakenttäteoria johtaa? Eipä juuri mihinkään, tai no, onhan passiivinen kuluttaminen peliversumin vastike entropialle. Vaikka juokseminen on aina juoksemista, on helpompi juosta alamäkeen kuin ylämäkeen. Pelikonsepteja on helpompi kopioida kuin kehittää, peliarvosteluissa on helpompi listata ominaisuuksia ja haukkua bugeja kuin yrittää jotain kunnianhimoisempaa. Kuka sitä pelipalkalla edes jaksaa.

Jopa aktiivinen Harrastaja muuttuu Kuluttajaksi, kun aika tasii ja perhe lisii. Vapaa-ajan mennessä kortille varma nakki houkuttelee enemmän kuin mysteerimakkara. Jos haluaisin maalata piruja seinälle, entropia johtaa siihen, että vaihtoehtoja tarjoavasta värikkäästä corepeliversumista tulee tasaisen harmaa muutaman pelin borepeliversumi, jossa Dark Soulsissakin on apupyörät.

En usko. Vaikka peliversumissa muutama isompi, vanhempi AAA-säie värähtelee yhä heikommin, uusia säikeitä syntyy koko ajan. Harrastajalle pelit ovat elämä, ja maailman tunnetuimman kaaosteoriamatemaatikko Ian Malcolmin sanoin ”Elämä löytää aina keinon.”

Olen Dark Souls -arvosteluni kirjoittamisen jälkeen vajonnut todella syvälle sen lumoihin. Jostain syystä pelityylini on ääriviipyilevä, etenemisen kustannuksella. Olen niin pelin lumoissa, että ostin elämäni ensimmäisen PlayStation-pelin, arvatkaapa minkä? Demon’s Souls on samalla toinen ostamani konsolipeli, se ensimmäinen on EkaBoxin Buffy The Vampire Slayer. Sekin oli pirun hyvä.

Lisää aiheesta

  • Nnirvi: 250

    Enää viisikymmentä Pelittiä lisää ja ne pystyvät puolustamaan Thermopylain solaa persialaisilta!
    Neljännestuhatta Pelittiä tarkoittaa, että olen kirjoittanut ällistyttävät 250 palstaa niinkin rajatusta aiheesta kuin pelit ja pelaaminen. Katson, että olen ansainnut oikeuden kirjoittaa…
  • Nnirvi - Super Soul Bros

    Kun pienestä ilmiöstä tulee iso ilmiö, siitä tulee usein joko iso kusipää tai kaikkia miellyttävä kompromissi. Mutta ei aina.
    Ilmestyessään Demon’s Souls oli hyvin pienen piirin viehättävä niche-peli, joka suusta suuhun -markkinoinnilla lopulta myi melko mukavasti. Dark Souleissa…
  • Nnirvi: 60,0 ja Kultainen silmä

    Joskus tuntuu, että minulta puuttuu peliarvostelijan perusvalmiudet. En osaa tarkasti arvottaa tietyn rajan ylittävää grafiikkaa, sillä minulla ei ole kultasilmää.
    Eikä minkäänlaista sävelkorvaa. Joskus kauan sitten kun American Idolissa oli vielä ideaa, en kuullut ensimmäistäkään…