Astuvatko tietokonepelit kohutun Phantasmagorian myötä uuteen kauhun aikakauteen? Sierran suurella budjetilla kuvattu multimediakokemus on vihdoinkin ilmestynyt, ja odotuksen painajainen on ohi.
Valitettavasti se ei ollut mitään verrattuna pelaamisen painajaiseen. Suurella rummutuksella markkinoitua peliä lupailtiin vuoden kauhupeliksi, jossa pelaajan pitäisin saada pelätä oikein kunnolla. Ja niin pelkäsinkin: odotellessani irtoavatko romppuaseman laakerit paikoiltaan ennen pelin loppua.
Nälkäinen henki etsii uhriaan
Adrienne Delaney on hiljattain esikoisromaaninsa julkaissut kirjailija, joka on juuri muuttanut uuteen taloon miehensä Donaldin kanssa. Valtava kartano tuntuu ihanalta paikalta työskennellä ja asua, ja kaikki näyttääkin sujuvan onnellisesti. Adriennea ei haittaa talon edellisen omistajan, vuosisadan vaihteessa eläneen taikuri Carnon hämärä kuolema samaisessa talossa. Vaikka kyläläiset väittävätkin Carnon hengen yhä kummittelevan talossa, ei Adrienne tunne syytä huoleen _ eihän kummituksia ole olemassa.
Adrienne alkaa kuitenkin nähdä outoja painajaisia, ja kartanoa tutkiessaan hän löytää kätketyn kappelin. Alttarilla lojuvasta laatikosta paljastuu vanha taikakirja. Tietämättään Adrienne vapauttaa siihen sidotun demonin.
Pian Donald alkaa käyttäytyä oudosti ja Adrienne puolestaan näkee näkyjä vaimonsa groteskilla tavalla murhaavasta Carnosta. Lopulta Donaldiin siirtynyt demoni kaappaa vallan kokonaan, ja Adrienne saa taistella hengestään valtavan kartanon käytävissä mielipuoli Don kintereillään.
Hohdotonta tunnelmaa
Phantasmagoria on King's Quest -sarjasta tutun Roberta Williamsin käsialaa, ja sen valitettavasti huomaa. Vaikka Roberta haastatteluissa onkin sanonut halunneensa siirtyä hetkeksi keijuista kauhuun, ei muutos näemmä ole onnistunut kivutta. Tarinassa on aivan liikaa pehmeyttä ja tuttuja Roberta-kikkoja, kuten esimerkiksi ne pakolliset salakäytävät ja tietysti suuri kartano itse.
Juonta kirjoittaessaan on rouva Williamsin pöydällä varmasti lojunut vino pino Stephen Kingin huonoimpia teoksia, sillä Phantasmagoria on itsessään kuin kokoelma kaikesta siitä, mikä Kingin kirjoissa välillä pännii: kerrontaa venytetään ja vanutetaan, eikä mitään tunnu tapahtuvan. Välillä joku kertoo "kauhistuttavia" juttuja kummittelusta ja murhista, mutta kaikki jää vain puheen tasolle. Muutaman kerran pelaaja saa tylsistyä parin itsetarkoituksellista väkivaltaa sisältävän näyn kanssa, kunnes tarinan lopussa alkaa vihdoin tapahtua. Onnistunut loppu lähes pelastaakin tämän ilmeisen hitchcockmaista tunnelmaa epäonnistuneesti tavoittelevan seikkailun. Mutta vain melkein.
Monipuolisuus hiiteen
Adriennen ohjailu halki kartanon toimii erittäin paljon King's Quest 7:n systeemiä muistuttavalla käyttiksellä. Hiirivetoiselta käyttöjärjestelmältä on siis turha monipuolisuutta odottaa, vaikka systeemi toimiikin jouheasti. Hiiren kursori on aina sama risti, joka jotakin toimintakohtaa osoittaessa valaistuu punaiseksi. Sitten vain klikkaillaan hiiren vasemmalla napilla, ja katsellaan, mitä Adrienne tällä kertaa tekee. Erillisiä toimintaikoneita ei ole, ainoastaan toiseen ruutuun siirtymistä kuvaamaan jaksaa kursori muuttua liikesuuntaa osoittavaksi nuoleksi.
Ruudun alalaidasta löytyy inventaario, jossa voi kerralla olla vain kahdeksan esinettä. Kamoja voi tutkia tarkemmin ja niillä voi jopa joskus harvoin tehdäkin jotain. Toisiinsa esineitä ei voi käyttää, sehän nyt olisikin aivan ennenkuulumatonta...
B-luokan toteutus C-luokan käsiksestä
Peli on toteutettu yhdistämällä sinistä taustaa vasten (bluescreen-tekniikalla) kuvattuja hahmoja renderoituihin taustoihin. Tekniikka onnistui esimerkiksi Wing Commander 3:ssa, mutta ei Phantasmagoriassa. Kaikkien hahmojen ympärillä on silmiinpistävä sininen reuna, ja hahmot näyttävätkin lähinnä tökerösti käsin taustastaan irti leikatuilta paperinukeilta. Liikkuminen sentään on kaunista, mutta senkin illuusio tuhotaan komentamalla sankaritar aina asentoon liikkeen lopuksi. Ei oikein vaikuta realistiselta, kun Adrienne kävelee kiinnostavaa kamaa notkuvan alttarin eteen, vie napakasti kädet housunsaumoille ja nostaa katseensa suoraan eteenpäin.
Renderoidut taustat ovat luku sinänsä, sillä vaikka ne kauniita ovatkin, on kartanon mahtipontisuudessa menty liiallisiin mittasuhteisiin. Talo on yksinkertaisesti niin TAJUTTOMAN valtava, ettei kellään yhden kohtuullisesti menestyneen romaanin julkaisijalla ja saatikka tämän valokuvaajamiehellä VOI olla siihen mitenkään varaa.
Hämmästyttävästi pelin äänimaailma on todella karu. Musiikit ovat tylsiä pimputuksia, ja tehosteita on äärettömän vähän. Ainoa valopilkku on samplattu kuorokappale, joka tosin soi vain alkumenussa ja aivan pelin lopussa. Aina välillä näytetään kokonaan videoituja pätkiä, joiden kuvanlaatu jättää melkoisesti toivomisen varaa.
Näyttelijät ovat joko huonoja taikka heidät on pakotettu tekemään hahmoistaan heikkoja. Donin sekopäinen kikatus menee jo liiallisuuksiin, kun taas Adriennen jahkailu ottaa pollaan oikein rankasti. Huvittavin kohta koko pelissä oli kun Adrienne on salakäytävähississä, ja Don alkaa hilata hissiä luokseen kesken matkan. Jos Don saa sankarittaren käsiinsä on tyttö vainaa, joten jäljelle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin hypätä avoimesta hissistä kesken matkan. Kuolemanvaarasta huolimatta Adrian jahkaa ja epäröi TODELLA kauan, ennen kuin uskaltaa hypätä massiivisen 30 sentin matkan maahan. Nauroin melkein leukani sijoiltaan.
Multimedian kirous on langennut yllemme
Ainakaan en voi valittaa tulleeni huijatuksi, sillä paketin kannessa luki "Multimedia CD". Ja sitähän Phantasmagoria on _ multimediaa, ei muuta. Peli on jaettu seitsemään eri osaan, jotka voi pelata haluamassaan järjestyksessä. Järkevintä on tietenkin aloittaa alusta, jolloin tarinan yritelmän parissa saa nukkua parhaiten.
Itse "seikkailu" koostuu lähinnä Adriennen liikuttamisesta ja videoklippien katselusta. Itkunsekaista liikutusta tuntien huomaan aina joskus saavani jopa tehdä jotain. Ongelmien taso ei sekään päätä huimaa ja pelin pelaa läpi alta päivässä. Onpa mukana vinkkiautomaattikin, jos jostain syystä peli pysähtyisi (en kyllä tajua mihin).
Phantasmagoriassa ärsyttää sen pelitallennuskin, tai oikeammin sen puute. Pelin voi tallentaa vain yhteen kohtaan siirtämällä "kirjanmerkin" nykyiseen kohtaan. Mitä pahaa normaalissa pelin tallentamisessa muka on?
Murskattuja haaveita
Testissä ollut versio oli muuten mukavan bugiton, mutta seitsemästä CD:stä vain kaksi toimi ongelmitta. Muiden kanssa tuli virheilmoituksia, ja latausajat venyivät painajaismaisiksi. Ymmärtääkseni vika on Sierralla tiedossa, ja myyntiin tulevat versiot ovat jo toimivia. Kannattaa kuitenkin kokeilla.
Parin läpipeluukerran jälkeen Phantasmagoria tuntuu valtavalta pettymykseltä. Pelin Dos- ja Windows-versiot pyörivät hyvin, mutta itse pelissä ei ole sisältöä. Tarina on heikko ja hahmot mielikuvituksettomia, eikä seikkailuun ole mahtunut sitä itseään: seikkailua. Peli on liian helppo, lyhyt ja sanalla sanoen tylsä. Ilman näyttävää loppua pisteet putoaisivat vielä roimasti, sillä nyt pelistä jää sentään kohtuullinen jälkimaku. Mitä tapahtui, Sierra?
65
