Nyt tiedän, missä on nettipelien syvin olemus. Se on Counter-Strikessa. Tiedän sen, koska niin luki Pelit Onlinessa.
Viime aikoina Pelit Onlinen Nettipelit-keskustelualueella yhdeksän kymmenestä viestistä on käsitellyt Counter-Strikea, ja kun yksi nettipelaamisen vasta aloittanut kaveri kirjoitti löytäneensä nettipelaamisen syvimmän olemuksen kokeiltuaan Counter-Strikea, kupsahti meikäläisen kuppi nurin.
Tarkoitukseni ei ole pilkata ketään. Jokaisen on aloitettava jostain ja Counter-Strike on varmasti tajunnan räjäyttävä kokemus, jos ei tiedä mistään paremmasta.
Counter-Striken ongelma on sen suhteettoman suuri suosio. Koska pelaajia on paljon, mahtuu mukaan myös paljon idiootteja: pelin porsaanreikiä raa'asti rokottavia huijareita, hassuja pikku huijausohjelmia hyödyntäviä häkkereitä ja ihan vaan perinteisiä fragihuoria. Kaikkia löytyy ja vaikkei heitä ole välttämättä paljon, se tuntuu siltä koska yksikin peelo voi tuhota pelin kymmmeniltä rehellisiltä. Tiimipelistä en viitsi edes aloittaa. Kukaan ei osaa, eikä ketään kiinnosta.
Purkaukseni ja syvä katkeruuteni Counterin suhteettomasta suosiosta johtuu lähinnä siitä, että sen suosio syö pelaajia muilta, mahdollisesti hyvinkin ansiokkailta nettipeleiltä ja modeilta. Koska Counter-Strike on niin suosittu, ajautuvat ensimmäistä nettipeliään kokeilevat herkimmin sen pariin. Ja saattavat lannistua niin, että monet kiinnostavammat nettipelit jäävät kokeilematta vain sen takia koska ensimmäinen kerta oli niin masentava.
@Väliotsikko 1:Kovassa ytimessä
Onneksi on vaihtoehtoja. Suomiliigassa ajava nassekuski valmistautuu Daytonan viidensadan mailin kisaan. Nassekuski säätää ja virittelee autoaan päiväkaupalla hakiessaan tasapainoa alustaan. Kisa on viikonloppuna ja viikko kuluu treenatessa ja viritellessä. Säätäminen ei mennyt hukkaan, kun aika-ajot menivät niin nappiin, että lähtö tapahtuu paalulta.
Kisaa ennen täytyy maata hetki hiljaa ja rauhoittua, ja muistaa käydä vessassa. Seuraavana on vuorossa kolmisen tuntia intensiivistä keskittymistä vaativaa ajamista, eikä sen aikana voi tehdä mitään muuta. Neljännellä kierroksella paine kasvaa liian suureksi, kun takaa lähestyvä auto puskee rinnalle. Ajolinjaa hakiessa tapahtuu pieni lipsahdus, perä lähtee alta ja auto mäjähtää kolmeasataa suoraan laitaan. Huippuunsa viritetty auto on surkea romuläjä ja pitkä valmistelu valahtaa hukkaan sekunnissa.
Sama kohtalo on useammalla muulla täysin saman ruljanssin läpikäyneellä kuskilla, joiden autot menevät tuusanpäreiksi syntyneessä hässäkässä. Useimmat heistä alkavat vielä samana päivänä valmistautua seuraavaan kisaan. Alkaa kisan jälkipuinti liigan weppisivuilla ja kova treeni sekä uusien säätöjen miettiminen tallikavereiden kanssa. Ollaan hyvin lähellä syvintä olemusta.
Warbirdsin veteraanipilotti on mukana liittoutuneiden päiväpommituksia mukailevassa historiallisessa kampanjassa. Jokaisella lentäjällä on vain yksi elämä. Kun se on menetetty, on taistelu hänen kohdaltaan ohi. Edellisellä lennolla se ei ollut katkolla, kun ainoa homma oli kiertää kaksi tuntia kahdeksikkoa tukikohdan yllä. Koppavat jenkkipilotit veivät kaiken kunnian.
Nyt pilottimme on viimeinen puolustus lihavien pommareiden ja hetkenä minä hyvänsä auringosta syöksyvien hunnien välissä. Jos hän pettäisi, menisi siinä paitsi oma kunnia, myös useiden kymmenien pommarimiehistöjen tehtävä pilalle, ja pahimmillaan vaakalaudalla olisi koko viikkoja kestävän kampanjan lopputulos. Kaikki on ohi yhdessä konetykkien sarjassa, kun fockekuski pääsi kuolleeseen kulmaan, niitänäitä miettineen ässämme alakutoseen. Taas ollaan aika syvissä vesissä.
Oma ääripäänsä on kirjeshakin kaltaisesti Space Empiresin vuoropohjaista galaxin valloitusta havitteleva avaruuskenraali. Peli ei ole järin suosittu, mutta ympäri maailmaa asialleen omistautuneita pelaajia on kuitenkin riittävästi. Jokaista vuoroa nysvätään hartaudella ja sota saattaa kestää kuukausia, ellei vuosia.
Toisessa laidassa on edelleen Quakeworldin Team Fortressia vuosienkin jälkeen syytävä grenatööri, joka ei pahemmin kromilla koreile. Grafiikka on tiputettu VGA-tarkkuuteen, sillä jokainen ruutu sekunnissa lisää on tarpeen, koska vuosien mittaan kaikki looserit ovat heittäytyneet muiden pelien pariin eikä mukana ole enää kuin kovin ydin. Omalla tavallaan syvällä kulkevat nämäkin.
Pintahiivan alla kuplii
Vastaavia tarinoita olisi vaikka kuinka paljon, mutta olennaista on se, että niitä pääsee kokemaan vain jos vaivautuu vähän etsimään saalista valtavirtojen ulkopuolelta. Netin hienous on siinä, että sadoista miljoonista ihmisistä löytyy tarpeeksi kiinnostuneita vähän harvinaisempiinkin peleihin.
Hienoimmat kokemukset eivät suinkaan ole siellä missä kaikki muutkin ovat, vaan pienissä hauskanpitonsa vakavasti ottavissa porukoissa. Se ei tarkoita, että pelaamisen pitäisi olla tosikkomaista, mutta kumpi lopulta palkitsee enemmän, vuoden kestävä Nascar 4:n tai vaikka Grand Prix Legendsin mestaruussarja, vai puolen tunnin ja kahdenkymmenen fragin Counter-sessio täysin tuntemattomien kanssa matseissa, joista kukaan ei muista mitään enää puolen tunnin jälkeen?
Eikä pelin tarvitse välttämättä olla hirveän vaikea ja tuntematon, koska kyse ei ole elitismistä, vaan siitä että pistää itseään vähän enemmän likoon. Tribes 2:ssa on varmasti pelihistorian parhaat välineet tiimipelaamiseen, mutta niitä ei käytetä, koska kukaan ei vaivaudu, tai edes osaa pelata osana tiimiä.
Tribes 2:n pelaaminen julkisilla servereillä on harvinaisen turhaa touhua. Hupia koko rahan edestä saa vasta kun hakeutuu sopivaan klaaniin, alkaa treenata yhdessä ja alkaa oikeasti käyttää pelin kikkoja muita klaaneja vastaan. Peli on vain runko, jonka pelaajat täyttävät jos osaavat ja tajuavat.
Tiedän kyllä, että klaanitouhuun liittyy omat naurettavuutensa, mutta se johtuu vain naurettavista klaaneista. Vaikka klaanitouhua parjataan, on kyse moninpelaamisen kannalta aivan olennaisesta asiasta, olipa kyse sitten kolmen kaverin Nascar-tallista, vuosikausia yhdessä lentäneestä Warbirds-laivueesta tai ihan vaan tavallisesta Tribes-heimosta.
Kyse on siitä, että pelaa oikeasti tiimissä eikä vain yksin muiden yksinäisten joukossa.
