Maailmanloppu on tulossa, tuhoon on seitsemän minuuttia aikaa. Oma perhe ei ole lähettyvillä, joten miten vietän viimeiset hetket? Helppo nakki. Kaivan tietenkin esiin Looney Tunes -lyhytanimaation What's Opera, Doc (1957). Haluan lähteä täältä niin paljon nauraen, että jo itkettää.
Eihän tämä aihe kuulu elokuvia käsittelevälle Kino-palstalle, joku nyt tuumaa, Looney Tunesit ovat meille telkkarista tuttuja. Kuuluupa, sillä Warner Brosin Looney Tunes -pätkät esitettiin aikoinaan nimenomaan elokuvateattereissa varsinaisen pääleffan alkupaloina.
Vaikka anarkistiset ja riehakkaat Looney Tunesit olivat herkkien ja sydämellisten Disney-tuotosten vastakohtia, jäljet johtavat silti Walt Disneyhyn. Disneyn rahoittaja Charles Mintz sanoi 1920-luvun lopulla työsuhteensa irti, kun Walt alkoi vaatia suurempia budjetteja. Mintz perusti uuden animaatiofirman ja houkutteli mukaansa monia Disneyn parhaimmista animaattoreista.
Isot miehet leikkivät
Alkuun uuden firman ideat ja tuotokset eivät juurikaan poikenneet Disneystä. Monet hahmoista olivat jopa melko suoria Mikki Hiiri -kopioita tai tuolle ajalle tyypillisiä rodullisia stereotypioita, joita nykyään rasistisiksi kutsuttaisiin.
Mintz sai aikaan sopimuksen Warner Brosin kanssa. Animaatio ei ollut suurelle ja vaikutusvaltaiselle studiolle kovinkaan tärkeä juttu. Kerrotaan, että legendaarinen diktaattori Harry Warner ei tiennyt oman firmansa animaatioista muuta kuin "mehän tehdään niitä Mikki Hiiri -juttuja". Eli sekin vähäinen tieto meni väärin.
Warner omisti oikeudet lukuisiin musiikkikappaleisiin. Yhteistyön ehto oli, että jokaiseen Looney Tunes -pätkään upotetaan yksi biisi Warnerin omasta katalogista, yleensä tunnettu klassikko. Yhteistyön ensimmäinen hedelmä Sinkin' in the Bathtub valmistui vuonna 1930.
Pari vuotta myöhemmin animaatiofirma ajautui Warnerin kanssa riitaan rahasta. Yhteistyösopimus oli katkolla ja monet avainhenkilöistä jättivät piirrosstudion. Muutama ihminen kuitenkin jäi ja juuri nämä tyypit sen loivat hullunhauskan ja vauhdikkaan Looney Tunes -tyylin, jonka me nykyään tunnemme.
Chuck Jones, Friz Freleng ja Bob Clampett nousivat tärkeisiin asemiin ja mukaan houkuteltiin Fred "Tex" Avery Universalilta. Loppu onkin sitten kuuluisaa historiaa. Samalla studio siirtyi Warnerin omistukseen, aiemmin Warner oli toiminut vain levittäjänä.
Animaatio ei vieläkään suuresti kiinnostanut Warnerin pomoja, hehän sentään tekivät ihan oikeita elokuvia. Animaattorit heitettiin syrjäiseen ja ränsistyneeseen rakennukseen, joka ristittiin Termiittiterassiksi. Tämä osoittautui piirroselokuvataiteen suureksi onneksi.
Termiittiterassin miehet nimittäin saattoivat tehdä melko vapaasti lähes mitä tahansa ilman muiden puuttumista asiaan. Piirrosfilmit syntyivät isojen miesten leikin tuloksena. Mitään ei matkittu muilta, uusi tyylilaji keksittiin itse.
Aiemmin sivuosassa ollut Putte Possu (Porky) nostettiin nyt päärooliin. Hahmon ääneksi löytyi radiosta tuttu Mel Blanc, jota ilman Looney Tunes ei olisi nykyisessä asemassaan historiassa. Puten lisäksi Blanc vastasi melkein kaikkien Warnerin legendaaristen piirroshahmojen äänistä ja monista muistakin klassisista ei-Disney-tyypeistä. Hän oli muun muassa Repe Sorsa (Daffy Duck), Väiski Vemmelsääri (Bugs Bunny), Nakke Nakuttaja (Woody Woodpecker), Tipi (Tweety Pie), Sylvesteri, Viiksi-Vallu (Yosemite Sam)...
Ensimmäinen uuden sukupolven Looney Tunes oli nimeltään Duck Hunt (1937). Lyhytfilmissä ei ollut suurta järkeä verrattuna aiempaan tyyliin. Duck Hunt koostui lukuisista peräkkäin pistetyistä, yleensä visuaalisista vitseistä, gageista. Animaattorit väittävät, että he olivat kirjoittaneet eroanomuksensa valmiiksi ennen Duck Huntin esittämistä Warnerin päälliköille.
Yllättäen filmistä kuitenkin pidettiin, joskaan vielä tässäkään vaiheessa Warner ei pitänyt humoristisia animaatiopätkiä tärkeänä juttuna. Arvostusta tuli vain vähän enemmän siinäkin vaiheessa, kun Looney Tunes alkoi saada Oscareita.
Raha ratkaisi
Menestyskaava oli löytynyt. Ja kaava se nimenomaan oli. Putte jahtasi coolia Väiski Vemmelsäärtä, eikä yleisö kyllästynyt, vaikka sama juoni toistui elokuvasta toiseen. Myös uudet hahmot luottivat tarkasti omaan juttuunsa. Sylvesteri yritti aina syödä Tipiä, Kelju K. Kojootti (Willie E. Coyte) metsästi Maantiekiitäjiä (Road Runner) kymmeniä kertoja, aina katastrofaalisin seurauksin. Edes Acme-firman keksinnöt eivät häntä auttaneet.
Looney Tunesin kulta-aika päättyi 1960-luvun alussa. Rahat olivat tiukalla. Sen sijaan, että katsojille olisi ollut tarjolla piirrosfilmejä, joiden tekeminen maksoi, heille tarjottiinkin mainoksia, joiden esittämisestä sai rahaa. Lisäksi Warner huomasi, että vanhat Looney Tunesit ilahduttivat katsojia vähintään yhtä paljon kuin uudetkin.
Pian Tunesit siirtyivät telkkariin. Vasta tässä vaiheessa Warnerin anarkistiset huumoripläjäykset alennettiin aiheetta lastenohjelmiksi. Mutta muistot elävät vielä aikuisenkin mielessä, vaikka Looney Tunes olisikin vain telkkarista lapsuusajalta tuttu.
Looney Tunes -hahmot tekivät jonkinlaisen comebackin vuonna 1996 elokuvassa Space Jam, missä koripallolegenda Michael Jordan seikkaili piirrossankareiden kanssa. Tyypit näyttivät ja kuulostivat oikealta, mutta eivät siltä tuntuneet. Sitä paitsi, miksi muun maailman pitäisi innostua jostakin hassusta jenkkiurheilupellestä?
Vuosi 2003 näyttää paremmalta. Heinäkuun lopulla saa Yhdysvalloissa ensi-iltansa Joe Danten ohjaama elokuva Looney Tunes: Back in Action, joka sekoittaa live-actionia ja animaatioita keskenään. Ihmispääroolissa nähdään Brendan Fraser. Elokuvassa matkustetaan Amerikasta Afrikkaan mystisen Sinisen timantin perässä. Toivotaan, että homma toimii ja Looney Tunesit tekevät ansaitun paluun.
That's all Folks!
Parhaat Looney-pätkät
1. What's Opera, Doc? (1957)
14 tuntia Wagnerin oopperaa seitsemässä minuutissa. Kerrankin Putte saa ammuttua Väiskin, sillä pitäähän oopperassa traaginen loppu olla.
2. One Froggy Evening (1955)
Steven Spielbergin mielestä täydellisin koskaan tehty animaatiolyhkäri. Pääosassa on laulu- ja tanssitaitoinen sammakko, joka suostuu esiintymään vain pelastajalleen, eikä suurelle yleisölle.
3. Metsästys-trilogia: Rabbit Fire! (1951), Rabbit Seasoning (1952) ja Duck, Rabbit, Duck! (1953)
Jokainen tarina perustuu siihen, että pyssymies Elmeri (Elmer the Fudd) ei pääse selville siitä, onko meneillään jänisten vai sorsien metsästyskausi.
4. High Diving Hare (1949)
Viiksi Vallu ja Väiski sirkuksessa. Vallu joutuu kärsimään pitkän kaavan mukaan yrittäessän huijata Väiskiä.
5. Robin Hood Daffy (1958)
Repe Sorsa Errol Flynnin jalanjäljillä.
