Jos täytätte mun lasini, niin tahdon kertoa
surullisen tarinan, joll ei oo vertoa.
Kun kapteeni Musta-Niko komentaa: ”Älä upota peliä jo ankkuria nostettaessa”, avustajakaarti vapisee ja tottelee. Mutta meriselitykset eivät auta, kun arvosana lopussa paljastaa, että pohjaan ollaan matkalla.
Turha olla sinisilmäinen. Pelien maailma on raadollinen ja sen luonnonlait selvät: menestystoimintaelokuvasta tekemättä jäänyt peli on tienaamatonta rahaa. Koska Pirates of the Caribbean ei ole vain menestys, vaan megamenestys, lisenssipeli tehdään varmaakin varmemman päälle. Kunnianhimo ja kekseliäisyys ovat riskejä, joten ratkaisuksi valitaan kolmannen persoonan toimintaseikkailu.
Toimintaseikkailu on harhaanjohtava nimitys. Seikkailua ei ole nimeksikään, mutta puuduttavaa toimintaa sitäkin enemmän. Pelissä miekkaillaan läpi elokuvista tuttujen paikkojen ja katsellaan juonikatkelmia pökkelöistä välianimaatioista, kuinkas muuten. Pelihahmoina ovat mukavat merkkarit Jack Sparrow, Will Turner ja Elizabeth Swann sekä Kapteeni Barbossa. Käsikirjoitus määrää pelattavan hahmon ja rooli vaihtuu välillä kesken kentän. Jottei mieli häkeltyisi vaihtelusta, ovat hahmot ulkonäköä lukuun ottamatta aivan identtisiä. Huomaavaista.
Trio Boretus
Merkkarilla on aseenaan säilä, mutta jopa omenatynnyreistä löytyvät valkeat kuulaat tekevät miekkaan verrattuna moninkertaisesti vahinkoa. Lyöntinappeja on kaksi, kolmas on painiheittoja varten, mutta se jää käytännössä turhaksi. Lyöntiyhdistelmiä saa käyttöönsä, kun läpäisee kenttiä. Repertuaariin kuuluvat lisäksi kertakäyttöiset pistoolit, pommit ja heittoveitset. Niitäkään ei oikeasti tarvitse kuin pelin lopussa.
Maailman ääriin pääsyn yrittävät estää merirosvot, punatakit, zombit ja urbaanimiljöörajoitteiset eli alkuasukkaat. Tasa-arvoisesti jokaisen nahan alta paljastuu yksi ja sama maukka perusjätkä, jonka pari käyttäytymiseen vaikuttavaa muuttujaa vaihtelevat marginaalisesti. Välillä vastaan tulee kestävämpi jantteri, mutta sekään ei kaipaa kuin hiukan pidempään kuritusta.
Hyökkäys rakentuu tiukalle puolustuspelille. Kunhan vastustajaa ei päästä rosvosektoriin, toimii torjunta kuin muuri. Hyökkäyksiin ehtii reagoida helposti, joten taistelu on yksinkertaista torjunnan ja iskujen vuorottelua. Halutessaan voi myös hypätä sivuun rynnäköivän vihollisen tieltä, jolloin se hyvällä lykyllä lentää ulos kentältä tai pää edellä tynnyriin. Zombeja on aina vastassa kolme, sillä pelimoottori ei ilmeisesti salli suurempaa määrää. Kun yksi kuolee, hyppää uusi pätkätyöläinen vapautuneeseen virkaan. Palkitsevuus on siis huipussaan! Kun on voittanut määrätyn määrän vihollisia, pääsee etenemään hetken, kunnes on taas jumissa uuden kolmikon kanssa.
Kun triot voittaa muutamaan sataan kertaan, on homma melkein siinä. Peli osaa kuitenkin pettää vielä viime metreillä. Joku nimittäin vääntää vaikeusvivut maalisuoralla kaakkoon. Torjunta ei enää toimikaan kaikkia vastaan, vaan piraatit löytävät uuden kiukun ja samaan aikaan pelaajaa kiusataan aikarajalla ja kerrasta tappavilla pyörremyrskyillä. Mitä on liikkunut päässä? Sekö, ettei pelin muutaman tunnin kesto paljastu?
Etenemisen kannalta pakollisten tapahtumien lisäksi mukaan on saatu pientä lisätekemistä mielikuvituskohderyhmälle eli pelistä innostuneelle porukalle. Matkalla voi kerätä rahaa ja muuta krääsää, jolla ei tee pääpelissä mitään. Lisäksi voi suorittaa pieniä tehtäviä, kuten etsiä kaikki naiset ja painaa kolmionappia, jolloin Jack saa litsarin! Sanat eivät riitä kuvaamaan homman hauskuutta.
Kenttien läpäisyn jälkeen peli listaa suoritetut ja suorittamattomat pikkutehtävät sekä kertoo turhia tilastoja. Jos jotain jää tekemättä, voi seuraavalla läpipeluukerralla petrata. Pesen pöntön mieluummin.
Sekoittamalla pelkästään keskinkertaisia ja huonoja aineksia on saatu aikaan surkea soppa. At World's End on mallikappale laiskasta lisenssipelirahastuksesta. Karmeat lisenssipelit eivät ole mitään uutta, mutta männävuosina ne eivät sentään olleet näin turruttavan tylsiä, vain rehellisesti huonoja.
50
