Kuka määrää pisteet?
Paljon odotettujen pelien saamat pisteet ovat likipitäen samat lehdessä kuin lehdessä. Pistekonsensus vaikuttaa hetkittäin niin vahvalta, ettei moista voi olla ihmettelemättä. Lisäksi lähes kaikki pelit saavat nykyisin 80-90 pistettä, minkä voi selittää se, että huonoja pelejä ei lehtien sivuille enää päästetä.
Muun viihteen ja taiteen arvioinnissa pisteytykset vaihtelevat aviisista toiseen ja roimasti. Ei tarvitse kuin ostaa uusin Rumba ja Soundi ja huomata, kuinka saman, odotetun äänitteen saamat pinnat vaihtelevat 60-90 haitarilla. Kouluarvosanamentaliteetti tosin näkyy noissakin lehdissä: alle 40:n arviot ovat harvinaisuus.
Elokuva-arviot heittävät vieläkin enemmän. Seuraamalla Nyt-liitteen hauskaa viiden arvostelijan puntaria sen huomaa nopeasti. Elokuvakriitikot ovat yhtä mieltä ainoastaan ikiklassikoista, joille kaikki antavat 100 pistettä, paitsi aina yhtä kriittinen Malcolm-setä 80. Ikiklassikoksi käy tietenkin Seitsemän samuraita tai Citizen Kane.
Eikös muuten kuulosta hassulta, kun levyt tai elokuvat arvioi 100 pisteen mittarilla? Peliarvioinnista tuttu skaala on jäänne jostakin kaukaa pelilehtien historiasta, ja skaala elää ja voi hyvin edelleen myös Pelit-lehdessä. Toisaalta metka Metacritic muuntaa nykyisin arviot kuin arviot niin elokuvista kuin äänilevyistä näppärästi nollasta sataan.
Selitys pelilehtien pisteytyksen mielikuvituksettomuuteen löytyy osittain poikkeuksellisesta objektiivisuuden vaateesta. Pelit on arvioitava aina objektiivisesti, toisin sanoen niiden sisältö on suhteutettava lajityypin historiaan, samankaltaisiin peleihin ja myös pelin edeltäviin osiin sekä pahimpiin kilpailijoihin, ja peliarvostelijan on tunnettava kyseinen genre kuin omat taskunsa.
Teknisen toteutuksen, ruudun päivityksen, pituuden, pelikokemuksen sujuvuuden ja kontrollituntuman ehkä voikin arvioida objektiivisesti. Toisaalta grafiikan tyylin tai pelissä käytetyn musiikin arviointi ei enää olekaan niin yksinkertaista.
Silti niin elokuva- kuin musiikkikritiikissä tuttu subjektiivisuus, oman henkilökohtaisen mielipiteen korostaminen, loistaa lähes kokonaan poissaolollaan. Hyvä tai ainakin eniten keskustelua herättänyt arvostelija on se, joka provosoi, ärsyttää ja yllättää.
Vaikka Maskula lyttäsi The Lord of The Rings -trilogian, Turun Sanomat elää ja voi edelleen hyvin. Elokuva-arvioilla ei ole sanomalehden levikin kannalta läheskään niin suurta painoarvoa kuin peliarvosteluilla on pelilehdissä. Peliarviot ovat poikkeuksetta lehden runko ja ydin, ja niiden takia pelilehtiä myös ostetaan. Tämäkin vaikuttaa pisteytyksen maltillisuuteen.
Hyvin pisteytetyt pelit myyvät ja niitä on lehtien sivuilla oltava, mieluusti pilvin ja pimein. Kaikki ovat tyytyväisiä, toimitus, ilmoitusten ostajat ja hieman yllättäen myös lukijat. Edge-lehti pystyy noudattamaan poikkeavan tiukkaa pistestrategiaa siksi, että peliarvostelut ovat pieni osa lehden sisältöä, eikä kukaan osta kyseistä lehteä peliarvostelujen takia. (Taidat puhua entisestä Edgestä, jonka toimitus lähti kävelemään kun lehti vedettiin uusiksi. _nn)
Peliarvostelija voi toki heittää rivien väliin vinkkejä siitä, ettei homma nyt oikein iske, mutta loppupisteet on silti annettava "järkevästi" suhteutettuna muihin saman lajityypin peleihin. Ja varmasti sekin vaikuttaa, jos peli on ehditty arvioida jo kymmenessä muussa lehdessä ja saanut niistä jokaisessa 92 pistettä. Eihän sille silloin voi heittää 66 pistettä, vai voiko?
Metroid Prime 2 Echoesille olisi voinut antaa ihan hyvin 77 pistettä. Sen tuiki turvallinen ja tuttu rakenne, seikkailun alkupuoliskon tylsyys ja loputon rytmin rikkova skannaaminen sekä naurettavan vanhanaikainen tallennussysteemi ansaitsisivat ihan oikeasti kritiikin säilän suihketta. Mutta eihän Metroidille voi antaa muuta kuin yhdeksällä alkavat pisteet, eihän?
Hyvät pelit saavat poikkeuksetta 85-95 pistettä. Jos skaalan muuttaisin viiden tähden pisteytykseen, kaikki hyvät pelit saisivat siis aina neljä tähteä.
Aikoinaan pisteytin pelit niin, että hyvän pelin raja oli 70 pisteessä. Jos ajopeli oli niin hyvä, että se maistuisi takuuvarmasti ajopelifriikille, annoin 70 pistettä. Jos peli oli niin loistava, että se oli jokaisen kaahailupeleistä kiinnostuneen pakkohankinta, se sai 80 pistettä. Ajopeli sai 90 pistettä vasta kun se oli aivan ehdoton klassikko ikään, sukupuoleen ja ehkä pelimakuunkin katsomatta. Ensimmäinen Colin McRae oli sellainen peli.
Sitten joku neropatti lukija laski arvostelijoiden antamien pisteiden keskiarvot. Lopputulos oli, että JTurusella on joko eri skaala tai sitten Turunen arvostelee huonoimmat pelit. Niinpä minunkin oli pakko vedättää omat pisteeni pikku hiljaa tuttuun ja turvalliseen 85-95-haarukkaan.
Kaikkein hypetetyimmät ja odotetuimmat pelit on nakitettava 92-96 haarukkaan, vaikkeivät ne millään järjellisellä tavalla mullistaisi pelaamista suuntaan tai edes toiseen. Half-Life 2 on oikeasti hyvä peli, mutta olisi se myynyt miljoonia tiukemmankin kritiikin saattelemana.
Jokainen taho, pelitalo, maahantuoja, pelikaupat ja lukijat odottivat, että Halo 2 saa 9:llä alkavan numeron. Ihan hyvin sen pisteet olisivat voineet alkaa kahdeksalla, onhan Half-Life 2 paljon hauskempi, mukaansatempaavampi ja innostavampi. Mutta mikä sota moisesta olisikaan syntynyt? Kyseessähän olisi ollut pyhäinhäväistys.
Periaatteessa pelit voisi pisteyttää ihan hyvin kolmen arvosanan skaalalla: älä osta, hanki ihmeessä ja sikahyvä. Mitään muuta ei tarvittaisi. Miksi ihmeessä tuo nollasta sataan prosenttiskaala on niin kummallisen kiinnostava ja innostava, ettei siitä pääse millään eroon? Ja miksi hyvän pelin pisteiden on alettava aina yhdeksiköllä? Ilmeisesti me kaikki, lukijat ja arvostelijat, olemme nykyiseen systeemiin liiaksi tottuneet ja turtuneet.
Silti ihmettelen, miten ihmeessä pelien saamat pisteet ovat muuttuneet uskonkappaleiksi. Nehän ovat ihan oikeasti vain ja ainoastaan tylsiä numerosarjoja.
