Kaj Laaksonen oli Pelit-lehden pitkäaikainen, legendaarinen toimittaja, jonka toinen rakkaus, äänen- ja kuvantoisto, vei toimittajaksi Hifi-lehteen ja MikroBittiin. Nyt onnenpoika saa pelata mitä haluaa ja ilman deadlinea.
* * * * *
Kymmenen vuoden aikana Pelit-lehdessä ehti tapahtua kaikenlaista, mutta kaikkein mieleenpainuvimmat kokemukset liittyvät lentämiseen.
Kun vuonna 1993 aloitin Pelit-lehden avustajana, lentosimut olivat minun juttuni. Harva oli kuullut internetistä ja nettipelaaminen oli jo ajatuksena täysin käsittämätön. Kuitenkin lentäjäpojat ottivat yhteen virtuaalitaivaalla jo tuolloin. Suomessa Niko Nirvi, Jukka Kauppinen ja minä olimme virtuaalitaivaalla ensimmäisten suomalaisten joukossa. En olisi villeimmissä unissakaan voinut kuvitella, millainen matka niistä hatarista ensiaskeleista alkaa.
Vain vuosi ensimmäisten Air Warrior -sekoilujen jälkeen laivueemme oli jo järjestämässä live-tapahtumaa. Ei mitään tylsää kuppilassa istuskelua, vaan me pojat kärräsimme koneet autiolle saarelle Oulun edustalla. Jotain hengestä kertoo se, että asiat piti tehdä vaikeimman kautta. Sähköt saatiin generaattorista, majoitus puolijoukkuetelttoihin ja koneet ja miehet rahdattiin soutuvenheillä saareen. Nettiyhteys saatiin Oulun yliopiston avulla ajoittain toimimaan. Suomalainen nettilentäminen sai toden teolla alkunsa tuona yhtenä hulluna viikonloppuna.
Seuraavana vuonna sama uusittiin, mutta sillä kertaa nettiyhteys järjestettiin jo langattomasti, kun paikallinen teleoperaattori piti sekoiluamme tismalleen sopivana kohteena mikroaaltoantennien koeponnistukseen. Läheisen paperitehtaan reippailuyhdistyksen väki oli lievästi sanottuna ihmeissään, kun heidän vakituisella ryyppy- ja ulkoilupaikallaan olikin rivi telttoja, lautasantenneja ja telttojen ympärillä julman näköistä paintball-aseistusta.
Viattomat ihmettelijät olettivat, että kyseessä on joku armeijan leiri, mutta tulivat toisiin aatoksiin nähtyään, millaisia karvanaamoja teltoista ulos hoiperteli. Kun uteliaat, mutta pelokkaat vieraat kutsuttiin sisään, ällistys oli sitäkin suurempi: sisällä avautui huipputeknistä komentokeskusta muistuttava näky. Tosin komentokeskuksen operoijien heikko kunto saattoi paljastaa todelliset aikeemme.
Ehkä kaikkein tolkuttomin muisto on eräästä lentonäytöksestä Lappeenrannasta. Pystytimme sissiteltan lentokentän liepeille, mutta yön mittaan keli muuttui sellaiseksi, että teltta puolittain sortui päällemme. Sisällä väki hakkasi Duke Nukemia lähiverkossa, eikä meskalipullon toukan tuijottelun huumaamina edes tajunnut katastrofia ympärillään.
Kolmantena vuonna toiminta nousi aivan uusiin sfääreihin. Autio saari vaihtui Kauhavan ilmasotakouluksi. Kolmannen Mosquito Meetingin juhlavan alkupuheen piti nykyinen Finnairin lentotoiminnan johtaja ja silloin ilmasotakoulua johtanut eversti Hannes Bjorström. Arvovaltaiseen vastaanottoon oli syynsä: olimme saaneet kunniavieraaksemme Robert "Mouse" Shaw’n Yhdysvalloista, joka oli tullut paitsi osallistumaan Mosquito Meetingiin, myös haastattelemaan suomalaisia ilmasodan veteraaneja. Shaw’n kirja Fighter Tactics and Manouvering oli silloin ja on varmasti edelleen pakollista luettavaa hävittäjälentäjille ympäri maailman.
Mosquito Meeting järjestetään edelleen joka kesä.
Lainsuojaton
Toiseen mieleenpainuneeseen kokemusten sarjaan kuuluvat E3-messumatkat ja erityisesti niistä ensimmäinen. Siihen asti messut yksin hoitanut Tuija lähti äitiyslomalle ja nakitti minut hoitamaan messuilta raportoinnin. Eihän siinä mitään, olin vastikään vakituisen toimittajan pestin saatuani kovasti imarreltu saamastani vastuusta. Ongelmana oli vain se, etten ollut eläessäni käynyt sen enempää Jenkeissä kuin kansainvälisillä pelimessuillakaan. Tiesin myös olevani melkein ainoa suomalainen E3-messuilla.
Toistakymmentä tuntia kestäneiden lentojen jälkeen messumatka melkein tyssäsi Atlantan lentokentälle. Minut oli ohjeistettu saapumaan maahan turistina, jolloin en tarvitsisi viisumia. Koneessa istumisesta pöpperöisenä en kuitenkaan ollut lainkaan varautunut joutuvani tiukkaan haastatteluun ja hölmöyttäni tai rehellisyyttäni vastasin ammatikseni toimittajan. Siltä seisomalta minut heivattiin lähes niskaperseotteella odottamaan viranomaisten kuulustelua. Vapauden ja demokratian tyyssijassa toimittaja on ilmiselvä uhka kansalliselle turvallisuudelle.
Tuntikausien odottelu laittomien siirtolaisten joukossa palkittiin ja sain vuoroni esittää asiani. Kuulustelija ystävällisesti ilmoitti voivansa tehdä minulle palveluksen ja kirjoittaa pikaviisumin. Hinta oli lähes tuhat silloista markkaa, mikä tekisi ammottavan aukon luottokortittomaan käteismatkakassaani. Tarkoitus kun oli viipyä maassa pitkälle toista viikkoa. Utelin varovasti vaihtoehtoja, joihin vastattiin kylmästi, että ainahan voin palata kotiin.
Väsyneenä, huomattavasti köyhempänä, mutta onnellisena astelin ulos terminaalista, missä hihaan tarttui välittömästi tummaihoinen iso kaveri. Saisin kuulemma pilkkahintaan kyydin keskustaan. Tiesin kyllä, että Atlanta johtaa Yhdysvaltojen rikostilastoja ja että siellä on oikeasti syytä pitää varansa. Siinä vaiheessa ajattelin kuitenkin, että huono tuurini ei voi enää jatkua. Yllätys olikin liki täydellinen, minut nimittäin ohjattiin upeaan valkoiseen limusiiniin ja saavuin lopulta maahan todella maailmanluokan tyyliin.
Ainoa vain, että matkatoimisto oli buukannut minulle majapaikaksi rähjäisen motellin laitakaupungilta. Nukkumisesta ei tahtonut tulla mitään, kun motellin parkkipaikalla oli paikallisten gangstateinien jatkuva käsien heiluttelun ja kumin polttelun kisa. Seuraavana aamuna sain radiosta kuulla, että yöllä motellin eteen oli ammuttu teinipoika. Meno motellin edessä jatkui joka yö samanlaisena, mutta onneksi kadun toisella puolella oli lupaavan näköinen baari, jonka edessä oli pitkä rivi Harrikoita ja oven päällä etelävaltioiden lippu. Helvetinenkeleiden kanssa olusten kippaaminen tuntui turvakodilta.
Auton vuokraus ei ollut mahdollista, joten taksimatkan verran säästääkseni päätin kävellä messupaikalle. Ei ehtinyt kulua montakaan askelta, kun käsikynkkään tarttui todella pahan näköinen narkkaripimu, joka muun muassa kävelyretkemme leppoisan rupattelun lomassa keräili kadun varrelta käytettyjä ruiskuja. Lopulta tyttö osoittautui perheenäidiksi, jota elämä vain oli kolhinut tavallista pahemmin. Nainen kiitti, kun saatoin hänet kotiovelle ja toivotti viihtyisiä messuja. Vastaaviin tapauksiin törmäsin rähjäisessä Atlantassa jatkuvasti.
Jotain Atlantan hengestä kai kertoo se, että korkealla keskustan pilvenpiirtäjien välissä risteili outoja muoviputkia. Kysyin niiden tarkoitusta taksikuskilta, joka totesi vain, ettei kunnon väki alennu rahvaan joukkoon kadulle, vaan ajaa tila-autonsa lähiöstä parkkihalliin ja kulkee sieltä tuubeja pitkin kauppakeskuksesta toiseen. Aivan kuin kyseessä olisi maailman luonnollisin asia.
Sittemmin E3-messut siirtyivät Los Angelesiin ja ennen pitkää suomalaisetkin toimittajat lensivät toiselle puolelle maapalloa vain päästäkseen jututtamaan suomalaisia pelitalojen edustajia. E3-messujen lakkauttaminen lienee kaikkien kannalta viisas ratkaisu. Yhtä kaikki, E3-messut leimasivat vahvasti aikaani Pelit-lehdessä. Mitään vastaavaa en olisi taatusti päässyt muuten kokemaan.
