David Chasen kahdeksan vuotta sitten ideoima Sopranos muutti koko mafiagenren: romanttisen hehkuttamisen sijasta arkea katsellaan sisältä ulospäin, johtajan silmin.
Jenkeissä kesän alussa päättynyt, Nelosella syksyn aikana loppuva Sopranos on jättänyt pysyvät merkkinsä länsimaiseen kulttuuriperimään. Yksi kaikkien aikojen parhaista tv-sarjoista ansaitsee paikkansa Kummisetien vieressä la famiglia -korokkeen ylimmäisellä kynnyksellä. Sarjan vaikutteita näkyy joka paikassa, muun muassa Scorsesen Departedissa.
Sopranos on tarina Sopranojen perheestä, erityisesti suvun päämiehestä Tonysta. Idea maanläheisestä ja hyvin henkilökohtaisesta matkasta mafian maailmassa oli kahdeksan vuotta sitten jotain uutta. Kulahtaneiden genrekliseiden sijasta Sopranos keskittyi normaaliin elämään, jota New Jerseyn mafiakööri yrittää parhaansa mukaan elää.
Kuten useimmissa muissakin HBO:n huippusarjoissa, myös Sopranosissa painotetaan tiukkaa draamaa toiminnan tai turhan huumorin sijasta. Siksi vieläkin, aina aikojen loppuun asti, ihmettelen sarjan Suomen valtalehdistössä saamaa vastaanottoa: kaikista jutuista sai sen käsityksen, että Sopranos on mafiakomedia. Totuus ei voisi olla erilaisempi.
Sopranos ei olisi Sopranos ilman nerokkaasti roolitettua ja kirjoitettua päähahmoaan Tonya. Keski-ikäisen Tonyn koukku on hänen arkinen tuttuutensa, jonka alta välillä puskee esiin hämmentävän kylmä laskennallisuus. Jokainen voi samaistua Tonyn inhimillisyyteen tai ainakin tunnistaa hänessä jonkun lähiomaisensa.
Ylipainoisesti nenänsä kautta puhiseva James Gandolfini on roolissaan ensi näkemältä mukava mies, joka käy päiväduunissa ja huolehtii perheestään. Eihän moista mukavaa setää kukaan voisi pelätä? Väärin.
Gandolfini pystyy muuttamaan Tonyn herttaisesta perheenisästä uhkaavaksi pedoksi vain muutamalla pienellä ilmeellä. Hiljaisuuden annetaan sarjassa puhua. Harvoin ruudulla on nähty yhtä painostavaa olemusta kuin Tony parhaimmillaan (pahimmillaan). Ystävällisen pinnan alla kytee jotain, mitä ei kannata ärsyttää. Ja kun vaimo kävellee huoneeseen, Tony on taas se leppoisa mies, jolta hän vielä hetki sitten vaikutti.
Moinen luihin ja ytimiin pureutuva uhka saa katsojan ymmärtämään aivan uudella tavalla, miksi joku maksaa suojelurajaa Tonylle tai tottelee hänen käskyjään. Tonyn ei tarvitse katkoa jalkoja saadakseen asioita tapahtumaan, hän johtaa puhtaalla olemuksellaan. Mutta jos jalkoja tarvitsee katkoa, sekin onnistuu. Paljon Tonysta kertoo kakkoskauden jakso, jossa hänen vanha lukiokaverinsa lainaa Tonylta rahaa pelivelkojaan varten. Miehet ovat hyviä ystäviä, mutta maksuongelmien myötä Tony lopulta vie mieheltä tämän yrityksen ja käytännössä tuhoaa samalla tämän koko elämän. Kun kaveri kauhistelee asiaa, Tony toteaa olkaansa kohauttaen: "This is what I do."
Tonyn monitasoinen persoonallisuus loistaa kohtauksissa, joissa hän istuu psykiatrin luona. Asioista ei voida puhua niiden oikeilla nimillä, mutta hiljaisuuden ja vihaisten purkauksien takana kytevät oikeat, kipeät asiat. Vai onko Tony sittenkin vain hakemassa psykiatriltaan oikeutusta jokapäiväiselle elämälleen? Katsoja ei koskaan voi olla varma.
Sarjan taso on vuosien saatossa pysynyt hämmästyttävän korkeana, sillä David Chase ei ole suosiosta huolimatta väkisin työntänyt ulos uutta materiaalia. Tästä johtuen kausien välissä on ollut välillä todella pitkiä taukoja, pahimmillaan jopa lähes kaksi vuotta.
Ainoa poikkeus oli kuutoskauden alkupuolisko, joka räjähtävän startin jälkeen lässähti turhaksi tanssiksi ilman mitään todellisia tapahtumia. Tuntui kuin koko tekijätiimi olisi edennyt vain automaattiohjauksella tutussa maailmassa ilman sen suurempaa yrittämistä. Erityisesti Suomessa viimeksi ennen taukoa nähty jakso jää tyhjänpäiväisyydessään Sopranos-historiaan.
Suuhun jäänyt hapan jälkimaku huuhdotaan sarjan viimeisessä yhdeksässä jaksossa. Niissä Sopranos herää talviunestaan uuteen loistoon ja alkukauden surkeus unohtuu nopeasti. Paikoillaan junnaamisen sijasta asioita tapahtuu, eikä Chase sääli katsojaa tai rakkaita hahmojaan.
Tonysta on vuosien saatossa tullut niin ikoninen hahmo, että sarjan päättäminen hyvin ei varmasti ole helppoa. Chase kuitenkin onnistuu ja Sopranos on legendaaristen sarjojen kaanonissa Buffyn ohella yksi niistä harvoista, jonka lopusta on vaikea keksiä jälkikäteen mitään valitettavaa.
Loppu vaatii silti hiukan sulattelua, sillä tekstien ilmestyessä ruutuun olin itse valmis rikkomaan turhautuneena paikkoja. Päätöksen nerokkuus paljastuu vasta myöhemmin, kun asioita ryhtyy rauhoituttuaan miettimään tarkemmin. Juuri tällaista viihde on parhaimmillaan: tunteita herättävää ja älyllisesti haastavaa. Sopranos ei aliarvioi katsojiaan edes viimeisten kellojen soidessa.
THQ:n Sopranos: Road To Respect (Pelit 2/07, 41 pistettä) yritti tallentaa mafiaporvariston hillityn charmin pelimuotoon, ja epäonnistui tavalla, joka oikeuttaa pelintekijöille matkaan kaukaisen hedelmätarhan suojaisaan nurkkaan. Pelin pääosassa on Joey LaRocca , Sal "Big Pussy" Bonpensieron avioton lapsi, ja Sopranos-sarjan vahva draama näivettyy huonosti toimivaksi tappelupeliksi.
Ottaen huomioon mafian mediasuosion, järjestäytynyt rikollisuus on melko harvinainen pelien aihe, ja peleistä pääosa on kieltolain aikaan sijoittuvia Al Capone -kevytpelejä. Modernimpaa rikollisuutta käsittelevissä peleissä asiaa käsitellään pintakiillon syvyydellä. Jopa pahamaineinen Grand Theft Auto, Kummisetään pohjautuva The Godfather tai Tony Montanan elämän uusiksi kirjoittava Scarface ovat kepeitä pelejä.
Jokaisella säännöllä on poikkeuksensa, ja sen poikkeuksen nimi on Mafia (Pelit 9/02, 93 pistettä). Ylittämättömän tyylikäs peli kertoo, kuinka taksikuski Tony Angelo ajautuu lain väärälle puolelle, maailmaan jossa uskollisuus ja ystävyys eivät koskaan kestä. Pelin ainoa tyylillinen välirikko on yksi kappale kilpa-ajoja, mutta muuten takautumana kerrottu tarina on harvinaisen vaikuttavaa tavaraa aina vavahduttavaan lopetukseen asti.
Mafia on parhaimmillaan PC:llä. Konsoliversioista varsinkin PS2-versiossa näkyy turhan hyvin, ettei teho riitä pelin täysipainoiseen pyörittämiseen. Mafiaa on yleensä löytynyt hyvin alelaareista.
