Point Blank 2 (PSone) – Viatonta räiskintää

Väkivallaton peli, jossa saa harjoittaa silmitöntä räiskintää ja nopeatempoista tarkkuusammuntaa TV-ruudulla liikkuviin hahmoihin?

Jep. Jos nyt joku äityykin Point Blank 2:ta pelattuaan kokeilemaan ampumataitojaan koulukavereihinsa, passitan ensimmäisen syy-yhteyttä ehdottavan psykologinassun tutkituttamaan päänsä.

Point Blankissa ihmishahmot ovat pahvisia karikatyyrejä, jotka eivät ammu takaisin, eläinhahmot taas näyttävät lähinnä muovisilta leluilta. Muita maalitauluja ovat ilmapallot, palikat, laatat ja niin edespäin. Maali kuin maali, osuma vain rikkoo sen sirpaleiksi, jotka katoavat ympäristöön. Vaaratonta hupia.

Vaikka peliä voi kokeilla ilman pistooliakin, normaalilla nuoliohjaimella tähtäintä siirrellen, ei se ole hauskaa. Point Blank on valopistoolipeli ja ilman sellaista täysin onneton esitys.

Ainoa pelin tukema ase on suosikkini Namcon NPC-103 eli GunCon 45. Tämän jämäkän, käteensopivan muovimutkan ainoa vika on se, että Time Crisisin lisäksi Point Blankit ovat suunnilleen ainoat sillä pelattavat hyvät pelit. Esimerkiksi Die Hard Trilogy ei tätä kadehdittavan tarkkaa tykkiä tue.

Sillisalaatti

Point Blank 2 on kokoelma parissa minuutissa opittavia pikkupelejä. Osa keskittyy tulitusnopeuteen, toisissa saa vain yhden laukauksen, jonka pitää osua. Älytehtävissä tarvitaan esimerkiksi nopeaa peruslaskutoimitusten hallintaa tai muistia, toisissa hyvää hahmontunnistusta. Osa on muuten vain erikoisia, vai miltä haarniskan ampuminen pois ritarin päältä kuulostaa? Erilaisia pikkupelejä on yli 70 kappaletta ja jokainen varmasti löytää niistä mieluisensa.

Vaikeustaso vaihtelee ylihelposta mahdottomaan. Nopeusammunnoissa on kisoja, jotka totesin ylivaikeiksi selvittää yhdellä kädellä ampumalla. Näissä kannattelin asetta vasurilla piipusta puristaen, ja käytin oikeasta kädestä pelkkää etusormea, jota heilutin hulluna liipaisinta vasten. Puoli tuntia ja sormea särki.

Normaaliammunnassakin kädet väsyvät nopeasti. Ei uskoisi, että parin sadan gramman muovikappaleen heiluttelu vaatisi voimia, mutta niin se vain on. Ehkäpä huhut pelien kehoa rappeuttavasta vaikutuksesta ovatkin totta? Oli miten oli, Point Blankin peluu oli fyysisesti rasittavaa niin käsille kuin selällekin, pelatessa kun huomaamattaan hivuttautui karmeaan etukenoon lähemmäs ruutua.

Harjoittelumoodissa voi pelata mitä vain pelin osiota, mutta varsinaisen pääpelin muodostavat pikkuosioista nivotut isommat kokonaisuudet. Point Blank Castle -tilassa yksi tai kaksi pelaajaa pelaavat tietään läpi kohti tornin huippua. Jos mokailee, menettää elämiä, joiden loppuessa päättyy myös peli. Onnistuminen palkitaan pääsyllä seuraavaan kerrokseen, ja lopussa otetaan yhteen loppuvastustajan kanssa.

Party Modessa voi kahdeksan pelaajaa mitellä voimiaan, kuitenkin vain kaksi kerrallaan. On hyvä muistaa, että kaksinpeli ei ole reilua, ellei kummallakin ole omaa asetta.

Teemapuistomoodi on rohkea kokeilu, vaikkakin keskeneräinen. Pelaaja on sankari, joka etsii teemapuiston alipelejä selvittäessään kadonneen prinsessan arvoitusta. Ainoa ero muihin pelimuotoihin on tekstillä varustetut kuvasarjat alipelien välissä.

Toimii, vaan ei loista

Peli näyttää toimivan selkeältä, muttei todellakaan grafiikalla koreile. Äänet ovat minimalistisia, musiikki kauheaa pimputusta. Oikeastaan koko pelin tyyli on jotenkin kasibitti-nintendomainen, vaikka kaikkea on tietysti enemmän.

Point Blank 2 on hauska, omituinen pikku peli. Minua höpsönhassu ote vain ei imaissut, ja vaikka silloin tällöin tuleekin otettua pari erää, pelaamiseni jäi testikauden päätyttyä näihin satunnaisiin ammuskeluhetkiin. Pidempiin sessioihin ei yksinkertaisesti into riittänyt.

Jos taitoa vaativat pikkupelit kiinnostavat, eikä valopyssyn aiheuttama lisäkustannus hirvitä, kannattaa Point Blank 2:ta kokeilla. Itse jään kuola valuen odottamaan kakkososaa valopyssypelien kuninkaalle, Die Hard Trilogylle.

80