Primordia (PC) – Surulliset koneet

Itkevätkö androidit sähköisiä kyyneleitä?

Kaukaisessa tulevaisuudessa meitä ei enää ole, on vain ajattelevia koneita. Robotit luonut ihminen on enää haalea muisto, jota pieni uskonlahko yrittää pitää elossa.

Robottikaverukset Horatio ja Crispin elelevät rauhassa keskellä erämaata, kun heidän energianlähteensä varastetaan. Ilman löpöä ei mikään kone selviä kauaa, joten ei muuta kuin ajojahtiin. Jäljet johtavat suurkaupunki Metropoliin, jossa meininki on vähintään yhtä karua kuin ulkomaailmassa. Kaikki on hitaasti hajoamassa ja isosisko MetroMind valvoo  mekanokansalaisia.

Kas kummaa, pian sankarimme ovatkin ratkovatkin paljon pattereita suurempia pulmia.

Jos Primordian alkuasetelma kuulostaa isolta fetch questilta, sellainen se on onkin. Tarinallisesti peli on muutenkin vähän kömpelö, sillä juoni lähtee käyntiin liian hitaasti ja yrittää tunkea liikaa eeppisyyttä pienen mittakaavan indieprojektiin. Viimeisen kolmanneksen aikana kierroksia tulee onneksi lisää ja eri loppuja on peräti seitsemän.

Mikä suurissa linjoissa menetetään se yksityiskohdissa voitetaan. Primordian ehdoton vahvuus on sympaattinen, surullinen maailma, joka on täynnä persoonallisia hahmoja. Jokainen uusi kohtaaminen tai alue on pieni ilonaihe. Jos haluaa kokeilla samaa kotona, kannattaa yhdistää Beneath A Steel Sky ja Machinarium ja maustaa hyppysellisellä Hayao Miyazakia.

Vaikka mukana on runsaasti (yllättävän toimivaa) huumoria, Primordian pohjavire on ihanan melankolinen. Metropolin käsiin lahoavilla kaduilla kenelläkään ei mene erityisen hyvin. Eräs pieni peltiheikki odottaa ikuisesti bussia, jota ei koskaan tule. Toinen viettää erakkoelämää viemäreissä menetettyään järkensä sodassa. Roboja inhimillistetään juuri sopivasti niin, että lopputulos koskettaa paikoin oikeasti.

Tunnelmaa tukee upea pikselitaide, joka ”antaa uuden merkityksen ruosteelle ja raunioille”, kuten pelissä todetaan. Taustalla pulputtavat synatkin soittelevat juuri oikeita katkeransuloisia sävelmiä. Ääninäyttely on vähän niin ja näin, mutta jopa halpojen robottifilttereiden kanssa oppii elämään.

Primordian puzzlet ovat ihan ok, eivät huonoja, mutta eivät loistaviakaan. Aivoja saa käyttää sopivasti ilman typeriä ylilyöntejä. Lähinnä kyrsii se, että moni pulma tuntuu olevan mukana yksinomaan hidasteena. Kun juoni on valmis etenemään, eteen läntätään jokin keinotekoinen este. Jopa pelin päähenkilöt kuittailevat asiasta, joten missä mättää?

Kangertelivat tarina ja puzzlet hieman tai ei, Primordiassa on jotakin perin lumoavaa. Niin ulkoisesti kuin sisäisesti rikkinäiset robotit valtasivat sydämestäni pienen kolkan. Juuri sydämellä, ei järjellä, Primordiaa kannattaakin lähestyä.

Aleksandr Manzos

 

85