Prince of Persia: The Forgotten Sands (PS3) – Vanhaa taikaa

Prinssi kompuroi valkokankaalla, mutta pelissä on vanhan hyvän ajan tunnelmaa.

Harva pelisarja on käynnistetty uudelleen yhtä monta kertaa kuin Prince of Persia, mutta peleissäkin aikaa väännetään aina taaksepäin. Aikanaan kaksiulotteisena tasohyppelynä aloittanut sarja kaivettiin naftaliinista vuoden 2003 huippuhyvässä Sands of Timessa. Parissa jatko-osassa prinssi synkistyi siinä määrin, että emokausi unohdettiin toisessa uudelleenkäynnistyksessä vuoden 2008 lopulla. Viimeisin käänne saagassa on hyppäys elokuvateattereihin, mikä inspiroi potkaisemaan prinssin taas uudelleen liikkeelle. Ubisoftin reboot-nappulasta on jo pinnoitus lähtenyt.

Uusin iteraatio tutusta aiheesta on ulkomuodoltaan lisenssipeli, mutta sisältä lähimpänä Sands of Timen magiaa kuin sarjan mikään muu osa pitkään aikaan. Silti peli on saanut maailmalla tylyn vastaanoton. Koska itsekään en lyhyen ennakon perusteella innostunut, kokoversion viihdyttävyys tuli aivan minareetin takaa. Ehkä tekijät tekevät tombraiderit ja syyttävät elokuvaa pelisarjan maineen mustaamisesta.

Tapahtui viime numerossa

Edellinen tyylitelty Prince of Persia tapahtui muusta sarjasta irrallisessa aikakuplassa, mutta Forgotten Sands sijoittuu Sands of Timen ja sitä seuranneen Warrior Withinin väliseen aikaan. Prinssi on kotimatkalla ja päättää käydä morjestamassa omaa kuningaskuntaansa hallitsevaa isoveljeään. Perillä kaikki menee tietenkin pieleen ja demoniarmeija valtaa palatsin. Indiana Jonesin tavoin minne prinssi menee, tuho seuraa.

Ympäristö ja tarina ovat hyvin samanlaisia kuin Sands of Timessa, mutta vähäeleinen kokonaisuus toimii. Veljesten välisissä kohtauksissa on hyvä tunnelma ja viime osan jälkeen on virkistävää seikkailla taas pelkkänä prinssinä. Perinteinen naishahmo on mukana vain tarinan tukihenkilönä, muuten valtakunnan pelastaminen on yksin sankarin harteilla.

Ennakon perusteella prinssi tuntui väsähtäneen tylsäksi perusjampaksi. Lopullisessa pelissä väsähdys rajoittuu sankarin geneeriseen naamaan, asenne on edelleen kohdallaan. Asioihin poikamaisella ylimielisyydellä suhtautuva prinssi sopii täydellisesti letkeän hyppelyn pääosaan. Tunnelma on koko ajan hienon seikkailuleffamainen ja tarina etenee hyvää tahtia. Vauhdin miinuspuolena peli on lyhyt, lopputekstit vierivät ruutuun noin kuuden tunnin pelaamisen jälkeen.

Hypi kuin se olisi menossa pois muodista

Forgotten Sands keskittyy oikeaoppisesti enemmän akrobatiaan kuin toimintaan. Hyppely on edellisosista tuttua seiniä pitkin juoksemista ja tangoissa roikkumista. Notkea loikkiminen on edelleen hauskaa touhua, vaikka homma on nähty jo monta kertaa. Virheen voi helposti korjata kelaamalla aikaa taaksepäin samalla tavalla kuin Sands of Timessa.

Pelkkää vanhan lämmittelyä hyppiminen ei ole. Tarinan edetessä prinssi oppii hallitsemaan elementtejä, ja hän pystyy ajan kelaamisen lisäksi pysäyttämään veden hetkellisesti paikoilleen. Idea on hauska ja lisää loikkimiseen mukavasti pientä lisämaustetta. Parhaissa kohdissa ajoituksen kanssa täytyy olla todella tarkka, sillä välillä nesteen läpi pitää hyppiä ja välillä se pitää jähmettää kantavaksi seinäksi. Homma yltyy toisinaan jopa hiukan turhan monimutkaiseksi kikkailuksi, mutta tasapaino on silti tukevasti viihteen puolella.

Loppua kohden sankari oppii myös muuttamaan menneisyyden todeksi, eli korjaamaan temppelin osia sen vanhaan loistoon. Kun tämä yhdistetään veden kanssa leikkimiseen, on hyppely melkoista sormiakrobatiaa ja ajoituksen hienosäätöä. Eri kykyjen samanaikainen ohjaus vaatii rumpalimaista käsien yksittäistä kontrollia. Suurimman osan ajasta tämä on vain hauskaa, mutta välillä padi on hiukan turhan täynnä peukaloita. Mieleen ponnahtaa Metal Gear Solid 4, kun hyppely vaatii samaan aikaan molempien liipaisimien, vasemman olkanapin, X:n ja vasemman tatin vääntämistä. Näin monimutkaisia kohtia on onneksi melko vähän eikä v-käyrä kohoa liiaksi.

Kenttädesign on onnistunutta ja tapahtumissa on mukava vauhdin tuntu. Vain muutamissa kohdissa mennään hiukan liian pitkälle, kun prinssi hyppii korppikotkien kyydissä halki ilmojen. Osuudet tuntuvat turhan päälle liimatuilta, koska linnut ilmestyvät paikalle kuin tyhjästä vain sitä varten, että sankari voi käyttää niitä ponnahduslautanaan.

Yksi prinssi vastaa kymmentä hiekkamiestä

Hiekkaseikkailun maailmalla eniten parjattu osuus on taistelu. Sen haukkuminen ei sinänsä yllätä, en itsekään innostunut siitä ennakon perusteella. Ongelma lienee se, että taistelu vaikuttaa pikavilkaisulla todella yksinkertaiselta: sapelia heilautetaan yhdellä napilla, minkä lisäksi prinssi osaa vain potkia, tehdä ukemeita ja hyppiä.

Periaatteessa homma on vain yhtä saman nappulan hakkaamista, mutta totuus on tarua ihmeellisempää ja lopputulos on prinssiasteikolla viihdyttävää mättöä. Toiminta on paljon monipuolisempaa kuin miltä se aluksi vaikuttaa, sillä eri liikkeitä voi ketjuttaa ja niiden vaikutukset vaihtelevat edeltävän toiminnon ja valitun paikan mukaan. Seinää vasten ahdistetun vihollisen tai potkulla tainnutetun kilpimiehen voi esimerkiksi lopettaa yhdellä julmalla pistolla. Hyppäämällä ja lyömällä sapelilla lopputulos on erilainen kuin maassa suoritetulla teränheilautuksella.

Potkiminen kaataa heikon kohteen nopeaa teloitusta varten ja tönii koviakin örrejä taaksepäin. Iskujen suunnan vaihtaminen on helppoa ja vihollisten potkiminen reunoilta alas on nopea tapa selvitä pahastakin paikasta. Tähän sopien pelissä on yksi historian parhaiten nimetyistä saavutuksista: kun vihollisia on monottanut riittävästi synkkiin kuiluihin, ruutuun kilahtaa ”This is Persia!” Prinssille ei aleta.

Forgotten Sandsin erikoisuus muihin prinssipeleihin verrattuna on vihollisten suuri määrä. Kerralla vastassa voi olla kymmenittäin hiekkamiehiä, taustalla heiluvan taikurin manatessa paikalle lisää. Massat ovat näyttäviä, mutta väärä tekniikka taistelussa saa hinkkaamisen kestämään ikuisuuksia. Kisailuun saa vauhtia käyttämällä tilaa hyväkseen ja lopettamalla kohteita nopeasti. Hauskasti nesteen pysäytystä voi käyttää myös taistelussa, jos paikalla on esimerkiksi vesiputous. Kun putouksen kovettaa seinäksi, voi keskellä huonetta seisovan vihollisen viimeistellä jämähtänyttä nestevallia vasten.

Prinssi myös pystyy käyttämään luonnonvoimia erilaisissa erikoishyökkäyksissä, jotka puhdistavat isonkin huoneen vihollisista. Nämä voi itse valita kehittämällä hahmoaan haluamaansa suuntaan pelin edetessä.

Paluu mukarealismiin

Seikkailu on edellistä Prince of Persiaa hauskempi, mutta tylsemmän näköinen. Komean satukirjamaisen tyylittelyn sijasta graafinen tyyli on haettu elokuvasta, ja jälki on sen mukaista. Mukarealistinen Persia on liian tavanomaisen näköinen, vaikka mukana on edelleen joitain komeita maisemia. Prinssi itse on väsähtänyt Jake Gyllenhaal -wannabe, joka ei kuitenkaan voi sopimusteknisistä syistä näyttää esikuvaltaan. Erityisesti leffasta lainattu sotisopa on tylsän sovinnainen ja mitäänsanomaton. Ei peli ruma ole, mutta tyylistä puuttuu kunnianhimo.

Musiikki sen sijaan on erittäin komeaa. Sitä kuitenkin toistetaan lähinnä vain valikoissa, ja varsinaisessa pelissä soundtrack vaimentuu muiden äänien taustalle.

Forgotten Sands on viihdyttävä prinssiseikkailu, jossa on sitä aitoa vanhan ajan tunnelmaa. Kokonaisuus on nopeasti ohi, mutta liike ei pysähdy missään vaiheessa ja pääpaino on oikeaoppisesti akrobatiassa.

Forgotten Sandsin pettävän yksinkertaisen kuoren alla piilee mukavan monipuolinen tasoloikka. Ja tiedän olevani eri mieltä kuin suurin osa muusta maailmasta, mutta tiedän myös pelanneeni pelin läpi.

84